Filed under: iloa
Olen tavannut ilmielävän kestovaippoilijan, äiteen, joka on käyttänyt kestovaippoja pikkutyttärellänsä aivan alusta asti. Sitä perinteistä iholle riisipaperi ja imuksi sideharso-/flanellipala ja päälle villahousut/kuoripöksyt -yhdistelmää, myöhemmin hamppuimuilla vahvistettuna. Sain yksityiskohtaista tietoa taittelusta, imevyydestä, pesusta, kuivumisesta ja tarvikkeiden määristä. Ja hyvin oli mennyt eikä mitenkään erityisen vaikeaa ole ollutkaan. Jes, olen henkisesti valmis kokeilemaan samaa.
Ainoa mikä hirvittää, on tuo taittelujen määrä. Kohta varmaan seinällä on paitsi lautasliinojen, myös kantoliinan, kapalon ja kestovaippojen taitteluohjeet…
Filed under: iloa
Tää täytyy vielä kertoa.
Neuvolakäynnin jälkeen menin viereiseen markettiin ruokaostoksille. Mielenkiinnosta menin hengailemaan marketin lastentarvikeostoksille, vähän niin kuin tsekkaamaan, että mitähän tässä kaupassa on sitten tulevaisuudessa tarjolla. Tähän mennessä kun en ole vielä tutustunut kuin yhden suuremman automarketin lastentarvikeosastoon.
Hyllyn ääressä oli reippaasti yli 70-vuotias papparainen kännykkä korvallaan ja hänen vieressään seisoessani sain keskustelusta käsityksen, että pappa on lähetetty ostamaan tietynmerkkisiä vauvan peppupyyhkeitä, mutta koska niitä ei hyllystä löydy, meneillään on konsultointipuhelu. Silmiini kuitenkin sattui tuo kyseinen merkki ja kerroin papparaiselle että tässähän nämä ovat. Pappa tarkistutti vielä, että kyseessä on hajusteeton merkki. Olihan se, mutta tuo tietoa oli paketissa vain englanniksi. Helpottuneena pappa sanoi puhelimeen, että “hetkinen, kyllä täällä on vielä yksi paketti, joka löytyi, kun asiantuntija tuli paikalle.”
Hih hih. Asiantuntija… hihiiiiii.
Tänään on sitten se kuuluisa ensimmäinen äitiyslomapäivä. Mies heräsi seitsemältä kuten tavallista ja kiiruhti töihin ennen kahdeksaa. Minäkin nousin seitsemän jälkeen, mutta vietin rauhaisan aamun: söin kerrankin kunnollista aamiaista ja luin Hesaria hartaudella. Kymmeneneksi menin neuvolaan ja puolilta päin treffasin niin ikään äitiyslomalla olevan ystävättäreni kanssa. Iltapäivän alku menikin vauva-asioita turistessa ja nyt olen tässä. Ihastelen talvimaisemaa ja auringon kirkasta paistetta valkoisten hankien keskeltä. Ja vielä olisi noin 35 päivää edessä ennen lapsen syntymää.
Kaiken kaikkiaan olo on kahtiajakoinen: toisaalta osa minusta kiirehtisi tekemään yhtä sun toista: ostamaan, siivoamaan, järjestelmään, lukemaan, treffaamaan, suunnittelemaan, tekemään kaikki ne asiat joita voi vielä omaan rytmiin itsekseen tehdä. Ja toinen puoli minusta sanoo, että mikään ei juuri iske tai huvita: näillä kiloilla, näillä kolotuksilla, näillä huonosti nukutuilla yöunilla, tässä räkätaudissa ei jaksa/ei innostu/ei pääse.
Ehkäpä ensin keskityn sairastamaan tämän flunssan. Sitten ehtisin vielä vaikka vähän kiertelemään kaupungilla ja vaikka uimaan, leffaan ja lounaalle kavereiden kera. Ja sen jälkeen vielä linnouttautumaan kotiin harrasta odotusta harjoittamaan.
It’s a plan.
Filed under: mietiskelyä
Mona tuossa edellisen postauksen kommentissa kyseli äitiyslomalle jäämisen fiiliksistä.
Niin, joululomalta töihin palatessa tuntui hurjalle ajatella että jo muutaman viikon päästä olisin jättämässä tämän virkanaisen elämäni ja keskittymässä vallan oman navan ja kohta pienen lapsen hoitoon.
Töissä olen viime viikot perehdyttänyt sijaistani ja täytyy sanoa että tietyllä tasolla omasta, rakkaastakin työstä luopuminen on vaikeaa ja sen jättäminen jonkun toisen, itselle tuntemattoman henkilön käsiin on haasteellista…
Toisaalta koska fyysinen olemukseni on parin kolmen viime viikon aikana rampautunut huomattavasti, tuntuu mukavalle ajatella että ihan kohta tämä kiireinen elämä hellittää ja huonot yöunet voi paikata pitkillä päikkäreillä. Lisääntyvä öinen vessassa käyminen, jatkuva närästys, pitkään ollut kröhä ja sen seurauksena tulleet selkäkivut katkovat yötäni niin lahjakkaasti, että luulenpa ettei edes Pöpö syntyessään voi paljon untani tämän risaisemmaksi tehdä.
Kaikki lastentarvikkeiden hankkimiset ym:t ovat jääneet tänne loppusuoralle. Olemme olleet niin sairaalloisia koko tämän joulunseudun ja alkuvuoden, että meistä ei ole ollut ostosmaratoneille. Nyt perjantaina ja lauantaina sitten lähdimme “vaunumetsälle”. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun elämässäni kävin lastentarvikeliikkeessä. Kunto tahtoi loppua kesken, varsinkin perjantaina työpäivän jälkeen kaupoissa kiertely loppui lyhyeen sillä supistukset yltyivät jatkuviksi. Lauantaina kiukutti muuten vaan 
Eli nämäkin asiat olisi ehkä kannattanut hoitaa jo jokin aika sitten, eikä jättää tänne rampoihin päiviin.
Vaunujen lisäksi tulisi jotenkin ratkaista ensisänkykysymys (en ottanut sitä äitiyspakkausta, niin ei ole edes sitä kuuluisaa laatikkoakaan), ostaa kenties pinnasänky ja loihtia siihen patja, pehmusteet ja verhoilut, hankkia läjä erinäisiä vauvanhoidollisia pientarvikkeita (kuten amme), pestä lahjaksi/lainaksi saadut vaatteet, hankkia ne ensimmäiset kestovaippatarvikkeet, laittaa hoitopöytä valmiiksi ja lukea vielä kilometreittäin synnytys- ja lastenhoito-oppaita. Eli asioita riittää, ja oman jännityksensä tuo sekin, että ei voi oikein tietää, onko Pöpö tulossa hyvissä ajoissa ennakkoon vai odotammeko häntä vielä yliajallekin eli ehdinkö järjestellä pikkupuserot vielä toiseenkin kertaan…
Mutta varsinkin nyt viime viikonlopun blues-fiiliksissä mietin kyllä, että mitä tapahtuu mielialoilleni kotiin jäämisen myötä. Töissäkäyminen tuo kuitenkin aikuiskontakteja, rytmiä elämään ja ennen kaikkea vaihtelua ajatuksiin. Täällä kotona saattaa jäädä omien kipujensa ja kramppiensa kanssa seurustelemaan ja mieli mustuu herkemmin. Hmm.
Sunnuntai-ilta. Olen jo koululaisesta asti inhonnut sunnuntai-iltoja, ne ovat viikon pahimpia päivä: koko pitkä työteliäs viikko edessä.
Nyt kuitenkin tajusin, että tänään on vähään aikaan viimeinen sunnuntai-ilta, jolloin työhuolet saavat tilaa päässäni. Huomenna nimittäin alkaa viimeinen työviikko ja perjantaina jään sitten äitiyslomalle.
Mies näki synnytysunta.
Synnytyksen aika oli tullut. Tiesimme miten toimia, ja hyppäsimme autoomme ja ajoimme puolen kilometrin päähän naapuritien mutkaan. Tien varteen oli parkkeerattuna useita autoja. Oli yö, ja kaikkiin autoihin oli jätetty ajovalot päälle.
Tien viereisestä metsästä tuli useita ihmisiä vauvojensa kanssa. Joukossa oli myös tuttavaperheemme, ja myös tämän perheen äidillä oli uunituore tulokas sylissään.
Seuraavassa käänteessä mekin tulimme samaisesta metsästä. Kannoin sylissäni pitkä- ja tummatukkaista tyttövauvaa. Ilmoitin, että tyttären nimeksi tulee Tuulia, vaikka nimivalinta ei ollut mieheni mieleen. Kerroin myös, että minulle oli metsässä sanottu, että synnytykseni oli helppo. Menimme istumaan pimeään autoomme.
Useamman päivän verran on jo tuntunut, että nyt on tarvis keksiä jotakin kivaa vaihtelua tähän todella puuduttavaan arkielämään. Olemme jo reilun kuukauden sairastaneet milloin mitäkin tautia ja kotona on nyhjätty ihan tarpeeksi.
Möhköytynyt olemukseni, kröhisevä hengitykseni ja kipeä selkäni hidastavat menoni ja vievät mieltä matalaksi. Vauvajuttujakin on tullut taas harrastettua hieman yli sietokyvyn, eikä sieltäkään taida löytyä piristystä.
Jotain tarttis tehdä, mutta mitä.
Seinät kaatuvat päälle!
Haikaranpesän synnytysvalmennuksen ensimmäinen osa on nyt takana. Ja päällimmäisenä on hyvä, luottavainen fiilis, eli synnytyspelkoklinikalle ei taida sittenkään olla asiaa.
Valmennusryhmässämme on seitsemän esikoistaan odottavaa pariskuntaa, ja kaikkien laskettu aika on maaliskuun alkuviikolla. Ensimmäinen yllätys oli jo se, että ryhmämme on näin pieni. Mielikuvissani olin kai nähnyt noin kolmenkymmenen pariskunnan makoilevan kärsivän näköisenä jumppasalin matoilla ja tekevän hengitysharjoituksia… Toinen yllätys oli se, että suurin osa meistä oli hyvinkin jo yli kolmenkympin iässä. Juu juu, ensisynnyttäjien keski-ikähän on korkea, jotain 27-28 vuoden luokkaa, mutta nyt näytti siltä, että me olemme suurimmaksi osaksi lähempänä 35 tai jopa 40 vuotta kuin 30 vuotta.
Tällä ensimmäisellä kerralla kätilömme kertoi Haikaranpesän erityisominaisuuksista, synnytyksen normaalista kulusta ja Haikaranpesässä saatavista kivunlievitysominaisuuksista. Kaiken kaikkiaan jäi hyvin rauhallinen olo, sellainen että täällä synnyttäjä perheineen otetaan henkilökohtaisesti vastaan ja kohdataan paitsi yksilönä, myös perheenä ja heidän koko perheen hyvinvoinnin eteen todella nähdään vaivaa.
Koko Kätilöopisto ja varsinkin sen Haikaranpesä-osasto on tunnettu pehmeitä arvoja ja vaihtoehtoja edistävänä synnytyspaikkana. Olikin aika sykähdyttävää oikeasti kuulla, että ne verkkosivuilta ja kirjallisuudesta poimitut vaihtoehtoiset “pehmeät” toimintatavat ovat oikeasti a) toimivia b) lääketieteellisen koulutuksen saaneet työntekijätkin tietävät niistä c) ja jopa kannustavat niiden käyttöön. Luin jostain joskus, että jos synnytys ei ota edistyäkseen, synnyttäjän nännien hierominen auttaa elimistöä erittämään oksitosiinihormonia ja käynnistämään/edistämään synnytystä. Lukiessani tästä ajattelin, että joopa joo, monessakohan synnytyssalissa kätilöt jaksavat katsella kun isä hieroo äidin nännejä… Mutta niin vain tämä meidänkin kätilömme kertoi tästä vinkistä. Että silleen. Mikään inhimillinen ei taida olla synnytyssalissa vierasta.
Varsinainen huippuhetki oli, kun pääsimme näkemään yhden neljästä synnytyshuoneesta. Ja ensimmäinen, mikä silmiini osui, oli parivuode! Olipa yllätys. Mielikuvissani olin luullut että synnytyssali olisi kellarissa sijaitseva vihreäksi kaakeloitu kolkko leikkaussali, mutta tämä huone olikin kuin pieni makuuhuone söpöine verhoineen, radioineen, isoine ikkunoineen, keinutuoleineen. Tietenkin esillä oli myös tietokone ja ilokaasumaskeja sun muita mittareita, mutta huoneen tunnelma oli hyvin rauhallinen ja kotoisa. Kylläpä tuonne uskaltaisi tulla.
Olen päättänyt kokeilla Pöpölle kestovaippoja.
Olen suhtautunut kestovaippailuun positiivisesti jo pitkään, mutta parhaan kimmokkeen sain ystävältäni, joka lahjoitti omalta lapseltaan pieneksi jääneet kestovaipat meille. No, saamamme vaipat ovat kuitenkin noin puolivuotiaalle lapselle tarkoitettuja, joten olen ollut pakotettu etsimään myös ihan perustietoa kestovaippailun alkeista.
Toivorikkaana ostin Vauva-lehden jossa luvattiin kertoa kestovaippailusta käytännössä, mutta plääh, en tullut jutusta juuri hullua hurskaammaksi. Kyllähän siinä komeasti oli pitkä lista kestovaippailuun liittyviä termejä selitettynä, mutta ei pelkällä sanakirjalla vielä pääse alkuun. Vaikka nyt tietäisinkin, mikä on harsovaippa, mikä on pul-kuori, mikä on aio-vaippa, mitä riisipaperi, niin vielä ei ole täysin valjennut, mitä hilavitkutinta itse asiassa tarvitaan minkäkin osasen kanssa kanssa. Siis tyyliin: harsovaippa + villahousut + snappi-kiinnitin (tämän ohjeen bongasin lopulta yhdeltä keskustelupalstalta). Ilman näin konkreettisia ohjeita on suuresti vaarana, että päädyn hankkimaan epäsuhtaisen määrän tuotteita, joita voi verrata housuihin, joissa on vain vasen lahje. Kaipaankin yhä artikkelia nimeltä Kestovaipat: näin aloitat kestoilun x-ikäisen vauvasi kanssa.
Käytin viime viikon sairaslomani netissä surffailuun, visiteerasin kymmenillä kestovaippasivuilla ja yritin saada aiheesta jotakin otetta. Päädyin jopa suomalaiseen kestovaippatietokantaan (sellainenkin siis on olemassa!!!!!!!), jossa on listattuna kaikki Suomessa myynnissä olevat kestovaipat, ja arvatkaas, montako eri merkkiä ja mallia niitä olikaan? Varmaan 10? Ehkä 15?
Ei kun 816!!! Ihan käsittämätöntä!
Tähän asti olen tajunnut, että kestovaipoissa piilee mieletön ideologioiden ja vaihtoehtojen suma sekä myös iso bisnes. Kestovaipoista on näköjään tullut usean käsityötaitoisen kotiäidin toimeentulo! Törmäsin lyhenteeseen WAHM, jolla viitataan kotona työskentelevään äitiin. Siis vaikka kotoansa käsin kestovaippoja tekevää ja nettikaupan kautta niitä myyvään äitiin.
Tajusin myös, että hieman vitsikkäänä pitämäni kuva nettisurffailuun kiinnijääneestä kotiäidistä lienee kohta arkipäivää itsellekin. Kyllä tuossa asioita selvitellessä meni monta päivää, eikä sittenkään vielä valmista tullut.
Lisäksi miestä huvittaa suunnattomasti, että kestovaippojen yhteydessä puhutaan samoilla termeillä kuin remonttimaailmassa. Puhutaan kosteussulusta, polyuretaanista, laminoinnista… Hih, pitäisikö kaivaa varastosta esiin se kylpyhuoneremonttiin tarkoitettu kosteuseristyspaketti…
Yhä enemmän olemme jo näkevinämme Pöpön milloin missäkin: istumassa yläkertaan menevillä rappusilla, tutkimassa leikkiautoa, auttamassa imuroinnissa ja nukkumassa sängyssämme.
Olemme saaneet ystävältä lainaan vastasyntyneelle sopivan pienen pienen farkkukankaisen toppapuvun. Puku on niin paksu, että nopealla vilkaisulla voisi luulla että siellä on jo joku sisällä. Puvusta on tullut meille Pöpön ruumiillistuma, jolla leikimme mielikuvitusleikkejä. Yhtenä yönä vessareissuni aikana tuo farkkukankainen Pöpö oli ilmestynyt sänkymme väliimme. Kyselin mieheltä, että mitä tuo tuossa tekee. “Pöpö halusi tulla äidin ja isän väliin nukkumaan”, kuului vastaus.
Pari päivää sen jälkeen oli ihanan leppoisa sunnuntaiaamu. Mies ei olisi jaksanut nousta sängystä ylös. Mutta kyllähän isän sydän heltyi, kun Pöpö tuli pomppimaan kylkeen ja pyysi kerta toisensa jälkeen leikkimään.
Kylpyyn Pöpö ei ole vielä yrittänyt
