Olen kertonut raskausuutisesta parhaimmille ystävilleni, lisäksi asiasta tuli kerrottua parille vähän etäisemmällekin kaverille, sillä he näkivät raskauspahoinvointini ja olisivat olleet siitä ymmällään, ellen olisi voinut selittää, mistä paha oloni johtui.
Sen suuremmille joukoille ei ole vielä tarkoitus uutista kertoa. Ehkä lapsi jotenkin konkretisoituu ensimmäisen ultran jälkeen elokuussa ja kertomisesta tulee sitten luontevaa.
Tuntuu että en ole vielä saanut ajatuksiani niin paljolti kokoon että osaisin muuttua muidenkin silmissä odottavaksi äidiksi. Haluan vielä olla ennenkaikkea minä!
Olemme lähdössä tänään anoppilan mökille muutamaksi päiväksi. Tiedän, että tulevat isovanhemmat ratkeaisivat riemusta kuullessaan odotuksestamme. Mutta pantataan uutista vielä syksyyn.
Tämä päivä on mennyt edellisiin verrattuna tummissa vesissä. Tuntuu että lapseen ja lapsen saamiseen kohdistuvat ajatukseni ovat taas tänään sieltä synkemmästä päästä:
“En halua mitään kimeä-äänistä kuukasvoista rokonarpista vinkujaa! Miten tässä jaksaa yöt valvoa ja päivätkin, kun ei nytkään kahdeksan tunnin yöunet tahdo riittää! En halua että koko meidän elämä muuttuu!”
Huomaan, että tuntemukseni kertovat, että ajattelen lapsia lähinnä valtavana riesana ja vaivana. Sillä laillahan omassa lapsuudenkodissani elettiin.
Luulin tehneeni tarpeeksi pesäeroa omiin vanhempiini ja käyneeni lapsuuteni kirjavia kokemuksia sen verran läpi, että tuohon ajatukseen en ensimmäisenä kompastuisi. Niinpä niin.
Häpeän itsekkyyttäni ja sitä, että ajattelen näin tylysti pienestä puolustuskyvyttömästä lapsesta, jota pitäisi kaiken järjen mukaan suojella eikä syyttää sellaisista asioista, jotka eivät ole hänen vastuullaan.
Mies huokailee: “Kuinka monta sulla on niitä hormoneja vielä jäljellä?”
Ystävätär, kolmen lapsen äiti, tuli kylään, jaksoi kuunnella eikä kauhistellut. Ja sanoi: “Kaikkia tunteita saa tuntea, eikä niitä tarvitse jälkikäteen hävetä. Kun tunne tulee, sen saa tuntea. Ja joskus sitten myöhemmin voi huomata, ettei enää tunnekaan niin. Tunteista voi päästää irti.”
Tänä aamuna tapahtunutta:
Mies herää ja pukeutuu, kolistelee keittiössä. Yritän nousta perässä, mutta muutaman askeleen jälkeen vatsassa kiertää ja palaan kiireesti sänkyyn. Huhuilen siipalle: “Tulisitko vielä tänne ylös, on yks asia”. Katselen varovasti sängyn laidalle ilmestynyttä miestä: “Sun pitäis nyt tuoda mulle hedelmä ja mehulasillinen, noissa kirjoissa sanotaan niin”. Tarjoilija ei tiedä uskoako korviaan. “Joo-o, ne helpottaa tähän kun syö ne ennen ylösnousua”. Hetken kuluttua tilaus tuodaan yöpöydälle.
Puolen tunnin päästä hoipun tukevammalle aamiaiselle ja lapan lautaselleni kaurapuuroa, jota en ole syönyt oma-aloitteisesti viimeksi kuin kouluaikoina. Ajattelen, että se rauhottaisi vatsaani.
Aamiaisen jälkeen menen makuuhuoneeseen. Sen tunkkaisuus saa sekunnissa vatsan kiertämään. Ikkunaa aukaistessani yrjö hulahtaa suuhuni. Vauhdilla vessaan.
—
Kerroin tänään raskaudestani eräälle ystävälleni. Hän oli vilpittömän iloinen ja suorastaan tirskui onnenhuumaa: jippii, nyt teillekin tulee vauva. Tunsin olevani oikea ilonpilaaja kertoessani, ettei asia ole pelkästään iloinen, että oikeastaan en ole iloinnut tästä asiasta vielä kovastikaan, että oikeastaan tämä hirvittävästi mietityttää, että oikeastaan tämä tuntuu kauhean peruuttamattomalle ja vaativalle ja …
Mutta puhelun jälkeen jäi hyvä olo. Olen astumassa uuteen elämänvaiheeseen, joka on haastava mutta kiinnostava. Ja niin moni muu on jakamassa tilannetta kanssani.
