Odotuskaverini H, jolla oli laskettu aika 22.2., sai vauvansa ihastuttavan säntillisesti 23.2. klo 1.30. Onnea! Omaan laskettuun aikaan on nyt viikko jäljellä, joten…
Aina välillä mielen täyttää suunnaton uteliaisuus ja malttamattomuus. Haluaisin jo kovasti nähdä, mikä kaveri tämä Pöpö oikein on. Että kuka siellä mahassa on möyrynnyt ja kenelle sinne on laulettu ja juteltu. Mieskin huutelee napamikrofoniin joka ilta: “Tuu jo kotiin!”
Ja taas välillä ajattelen, että kyllä se synnytys kuitenkin ihan pian koittaa, kolmen viikon kuluessa viimeistään, ja sitten kyllä saadaan olla yhdessä ihan tarpeeksi, eli mitä tuota suotta nyt kiirehtimään. Että nautitaan nyt vain näistä viimeisistä mahapäivistä.
Tänään ystävämme P soitteli ja houkutteli meitä kanssaan merenrantaan jääkävelylle ja kahville. Oli tosi kiva reissu, aurinko lämmitti kasvoja, lumi kimmelsi, tuttu uimapaikka näytti salaperäiselle jään ja lumen vangitsemana, juttelimme mukavia.
On ihanaa ajatella, että Pöpö syntyy näin kevään korvalla. Möhömahoja kasvatellessamme olemmekin H:n kanssa haaveilleet tulossa olevista keväaurinkoisista päivistä, jolloin asfaltti on jo kuivunut ja lumikinokset sulaneet, ja vaunuja on ilo työnnellä pitkin asuinalueemme rauhallisia pikkukatuja. Kopasta kuuluu vain pientä vienoa tuhinaa. Ja itse kuljemme tyylikkäinä ja hoikkina farkkutakeissamme 
Kesälomilla parhaita ovat päivät, joille ei ole mitään suunniteltuna ja jolloin voi antaa koko päivän kulua “mennään minne nenä näyttää” -mentaliteetilla ja tehdä kaikkea mukavaa ja juuri silloin hotsittavaa.
Ja niin taitaa olla äitiyslomallakin.
Sekä perjantaina että tänään ihanat ystäväni ovat ottaneet ohjat käsiinsä ja soitelleet jo heti aamusta tyyliin “Mitä teet tänään, sopisko että nähtäis, mulla ois koko päivä vapaata”. Ja sopiihan mulle. Mukavia keskusteluja, herkkuhetkiä, lounasseuraa, monia rikkaita ajatuksia.
Kiitos!
Pöpön garderoobi kasvoi noin 2500 % yhden yön aikana. Ystävättäreni, kunnioitettavasti jo kolmen pojan äiti, lainasi ja lahjoitti Pöpön käyttöön runsaat kassilliset alkuaikojen vaatteita, koot vaihtelevat 50-72 senttiin.
Levittelin ne tuohon olkkarin lattialle lähempää tutkimista varten. Huomasin, että minullahan ei ole edes sanoja kaikille noille erilaisille pienten lasten vaatetyypeille. Otetaan nyt vaikka käsittelyyn nuo puseroiden ja housujen lukuiset erilaiset yhdistelmät. Miehen kanssa järkeilimme seuraavaa:
1. Jos vaatteessa on lahkeet, ne ovat housut. Poikkeus: jos ne ovat kuin sukkahousut, ne ovat joko sukkahousut tai puolipotkuhousut (en tiedä eroa).
2. Jos vaatteessa on pusero ja lahkeet, ne ovat haalarit.
3. Jos haalarissa on lisäksi “umpinaiset jalat” (en keksi parempaakaan ilmaisua) , siis niinkuin sukat, ne ovat potkuhousut.
4. Jos haalarista taas puuttuu lahkeet ja pehvassa on luukku näppärikiinnityksellä, kyseinen vaate on body.
Oikaiskaa, jos jossakin olemme metsässä! Mies muuten tunnisti näitä erilaisia vaatetyyppejä huomattavasti minua paremmin.
Sitten tietenkin näitä potkuhousuja ja bodyja saa näköjään erilaisilla yläosilla, nimittäin pitkillä hihoilla, lyhyillä hihoilla ja vain olkaimilla. Että vaihtoehtoja on.
Tästä kaikesta hämmentyneenä tein oikein kirjallisen inventaarion:
10 lakkia
3 paria trikoisia sukkia
1 lapaset (tosin eri paria!)
9 kietaisupuseroa
13 pitkähihaista puseroa
9 housut
10 puolipotkuhousut (tai sukkahousut, miten vaan)
12 potkupukua hihoilla
9 potkupukua olkaimilla
7 pitkähihaista sisähaalaria
3 hihatonta sisähaalaria
9 bodya pitkillä hihoilla
9 bodya lyhyillä hihoilla
uimapuku
peitto
5 pussilakanaa
3 aluslakanaa
2 tyynyliinaa
fleecepuku
fleecehaalari
kevyttoppapuku
toppapuku
Tutkimustulokset kertovat että raskaus kuulemma kutistaa naisen aivoja 5 % verran, tosin koko palautuu raskauden jälkeen ennalleen. Ystävä sen sijaan kertoi, että raskaus ja äitiys ovat peruuttamattomasti huonontaneet hänen muistiaan. Nyt niitä oireita on täälläkin.
Makoilin eilen illalla kaikessa rauhassa olkkarin sohvalla lehteä selaillen. Mies laittoi kahvia tippumaan. Jonkin ajan kuluttua hän huhuili tietokoneen ääreltä, että kahvi on valmista ja sitä saa mennä hakemaan. Nousin ähisten ja menin keittiöön, valitsin hartaasti, mihin mukiin kahvia kaataisin (otanpa tuon kivan pienen sinisen) ja menin jääkaapille hakemaan maitoa (onpas se maitopurkki kummassa paikassa jääkaapin alahyllyllä), kaadoin maidon kuppiin ja käännyin istuakseni keittiön pöydän ääreen ja..
siinä pöydällä oli jo yksi aivan samanlainen sininen mukillinen kahvia, maitokin oli jo valmiiksi kaadettu, tosin kahvi oli jo jonkin verran jäähtynyttä. Toruin miestä, että miksei hän kertonut jo kaataneensa kahvinkin minulle valmiiksi, olisin mennyt aikaisemmin juomaan enkä kaatanut itselleni toista kupillista turhaan. Hän kiisti kovasti edes nousseensa tietokoneelta koko aikana mihinkään.
Ällistys oli suuri. Olenko siis käynyt keittiönkaapilla, kahvinkeittimellä ja jääkaapilla itse itseltäni salaa? Pelottavaa…
Tänä viikonloppuna on oikein vieraiden superviikonloppu. Ensin tulivat anoppini ja appiukkoni, jotka viipyvät koko viikonlopun varmaan maanantaihin asti. Heidän vanavedessään saamme yleensä vierailulle myös mieheni pikkusisaren. Tämän lisäksi tätini on tulossa kahden serkkuni kanssa kyläilemään ja toinen serkuista jää meille yöksi. Vielä yllätysnumerona ilmeni, että italialaisten ystäviemme poika on tämän loppuviikon Helsingissä työmatkalla, ja hän toivoo että ehtisimme tavata. Kiirettä pitää.
Samalla pitäisi kuitenkin muistaa levätä ja ottaa rauhallisesti, sillä olen huomannut että saan supistuksia tuon tuostakin, useita kertoja päivässä, milloin liian rivakasti kävellessä, milloin stressistä, milloin vaikka vain kauppakassin kantamisesta. Nyt niihin on viime aikoina vielä ruvennut liittymään pistävää kipua alavatsan jommalla kummalla puolella. Ja Pöpön potkutkin ovat alkaneet tuntua hätkähdyttävän kovilta, niiden yhteydessä tuntuu samanlaista nappaisevaa kipua kuin esim. papakoetta otettaessa. Taidan soittaa tänään neuvolaan ja kysyä, riittääkö pelkkä lepo vai pitäisikö käydä tsekkauttamassa, että onko kyse jostakin muusta.
Mies kuuli työkaveriltaan että tämä oli kertonut yhteiselle tuttavallemme vauvauutisistamme ja tuttava oli kommentoinut: “Me jo tuossa yhtenä päivänä mietittiinkin, etteikö ne aio koskaan hankkia lapsia, vaikka siitä X:stä tulisi niin hyvä isäkin”.
Juupa juu. Kukaan ei ole koskaanvahingossakaan edes vihjannut minulle, että teillä pitäisi olla lapsia, kun sinusta tulisi niin hyvä äiti. Ja tähän tiedän syyt itsekin
Emme ole tulleet kertoneeksi raskaudestani naapurillemme ennen kuin nyt viime viikolla hänen käydessään meillä kahvilla. Taputtelin vatsaani ja kerroin, että meillä on täällä tämmöinen maaliskuussa tulossa. Naapuri onnitteli leveä hymy kasvoillaan ja sanoi: “Minähän jo ajattelinkin että oletko sinä vain tehnyt iltatöitä liikaa!” Hetken päästä hän jatkoi: “Sitten kun se poika syntyy, niin minä opetan sen sitten kiroilemaan!”
Väsyttää! Joka aamu ja joka ilta. Onneksi ei sentään päivisin. Mutta joka ilta töistä tullessani olisin valmis valahtamaan hervottomaksi sohvalle ja parin tunnin jälkeen siirtymään sieltä suoraan sänkyyn. Tämän sortin väsyelo on tullut vasta parin viime viikon aikana. Hemoglobiini oli kaksi viikkoa sitten vielä ok, joten siitä ei pitäisi olla kyse.
Tapasin lauantaina vanhan koulukaverini pitkästä aikaa. Vuosi sitten nähdessämme nyökkäilimme toisillemme, miten kaikki ympärillä olevat kaverit pikkuhiljaa lapsellistuvat, mutta itselläpä ei tunnu olevan mitään kiirettä lisääntyä. Ja nyt nähdessämme olen siis liittymässä siihen muiden viitoittamaan joukkoon. Niin se elämä vie.
Vieläkin tunnen itseni monesti “raskaudella yllätetyksi”. No joo, eihän tämä teknisesti mikään yllätys ole ollut, tiedän kyllä mistä lapset alkunsa saavat. Mutta kun…
En oikein osaa vieläkään sanoa, missä vaiheessa mielemme muuttuivat ja aloimme ajattelemaan lapsen tulon mahdollistamista.
Ehkä siinä, kun tajusimme, että vaikka nyt onkin kivaa olla kahdestaan ja elämä sujuu mukavasti ilman turhia kikkakertoimia, emme kuitenkaan haluaisi vanheta ilman jälkikasvun tuomaa perspektiiviä perhe-elämään.
Ehkä siinä, kun kaikki ystävät ympäriltä, ne kaikkein vähiten vauvakuumeisimmatkin, alkoivat lisääntyä.
Ehkä siinä, kun korviini alkoi kantautua yhä enemmän kertomuksia tutuilta ja puolitutuilta ihmisiltä, miten he käyvät lapsettomuushoidoissa.
Ehkä siinä, että pillerit pois jätettyäni tajusin, että menkkoja ei kuulu ja se taas voi tarkoittaa sitä, että munasoluni eivät ollenkaan kypsy ja että raskaaksi tulo voisi olla hankalaa. Ja siinä vaiheessa kävinkin sitten lääkärillä, joka kalustoa tiirattuansa totesikin, että joo-o, munasolut eivät todellakaan kypsy ja raskaaksi tulo on sen takia epätodennäköistä. Ja että yrittäkää vuoden verran, ja aloitetaan sen jälkeen lääkitys.
Ja noiden tuloksien perusteella ajattelin, että tästä tuleekin pitempi prosessi. Taisin olla tiedosta helpottunut: saisin lisää aikaa järjestellä ajatuksiani ja kerätä hinkua tulla raskaaksi.
Mutta sitten tulikin yllätyskäännös. Pöpö sai alkunsa jo pari viikkoa tuon lääkärissäkäynnin jälkeen!
Siitähän en tosin tiennyt mitään. Puolitoista kuukautta myöhemmin mieheni sinnikkäästä kampanjoinnista johtuen nappasin mansikanostoreissulla mukaan myös raskaustestin.
Ja siellä se nyt rusteeraa kämppäänsä. Kuplinta käy kovana. Jos emo onkin uupunut, niin poikasella on virtaa.
Tästä on tulossa ongelma. Itselleni.
Eilen tapasin erästä raskaudestani innoissaan olevaa kaveriani pitkästä aikaa. Ensimmäiseksi hän tökkäsi etusormellani läskieni uumeniin ja sanoi ihmeissään: “Ei näy vielä mitään!”.
Ja seuraavaksi: “Kai te ootte jo kertoneet edes teidän porukoille?” No ei olla.
Siis näkyy vai ei näy? Riippuu päivästä ja turvotuksesta ja vaatteista ja asennosta. Itselle näkyy, kaikille ei . Kerran olen huomannut työpalaverissa raskaudestani tietämättömän henkilön tiirailevan vatsanseutuani kysyvällä ilmeellä. Ehkäpä aavistellen jotakin. Vedin välittömästi vatsaa sisään, ajattelematta sitä sen enempää.
Kai se on kohta kerrottava näille sukulaisillekin. Olen alkanut pelkäämään, että mieheni sisko yllättää minut kohta joltakin mammavaateosastolta tai kotiin tulevat yllätysvieraat törmäävät olkkarin pöydällä olevaan vauvakirjaan. Mutta kun, mutta kun, en halua joutua vastaamaan vointiani ja ajatuksiamme ja suunnitelmiamme koskeviin ruusunpunaisiin kysymyksiin. Voin kuvitella seuraavaa:
“Onpa se ihanaa että teille tulee nyt vauva!” – No ihan tavallista. Ihmiset lisääntyvät. Niin sitten päätimme mekin.
“Ajattelimme jo, ettette te lasta koskaan hankikaan”.- Niin mekin ajattelimme mutta sitten tajusimme, ettemme halua olla 70-vuotiaina lapsettomia.
“Olen jo katsellut tuota Höpöhallin luetteloa että mitä sieltä vauvalle tilattaisiin” – Konsultoi meitä ensin ennen kuin lähetät tilauksen. Ei kiitos mitään vaaleanpunaista, -sinistä tai karvaista ja muovista.
“Kai tämä ei jää ainoaksi”. -Katsotaan nyt miten hermot kestävät.
“No nyt sinulle tulee sitten pitkä tauko työelämään”. -Kyllähän ne isätkin sitä hoitovapaata haluavat käyttää.
“Nyt sinun pitää ottaa ihan rauhallisesti ja muistaa levätä paljon” – Joopa joo. Just ajoin pyörällä 18 kilometrin lenkin.
Olin asettanut tavoitteekseni kertoa työnantajalleni raskaudestani tämän tai ensi viikon aikana. Tällä viikolla siksi, että tässä vaiheessa olemme jo saaneet alkusyksyn kiireimmän työrupeaman alta pois ja viimeistään ensi viikolla siksi, että sen jälkeen ryhtyisimme jo suunnittelemaan ensi vuotta ja silloin olisi jo hyvä kaikkien tietää, mikä tilanteeni ensi vuoden suhteen on. Kohdalleni olisi mm. osumassa pidempi työmatka, jonne en tässä vaiheessa enää suuremmin uskalla lähteä.
Tähän mennessä raskauteni kertomatta jättäminen ei ole tuottanut suurempia ongelmia, päinvastoin: on tuntunut helpottavalta, että töissä saan keskittyä tehtäviini ja minut kohdataan omana itsenäni eikä odottavana äitinä.
Asioiden kantokyky on kyllä mielenkiintoinen juttu. Nimittäin ylitettyäni itselleni asettamani henkisen rajan maanantaina, tunsin heti että että asiasta on jo kerrottava ja pian. Olen jännittänyt esimieheni reaktiota suunnilleen raskaustestin tekemisestä lähtien, ja jännityksen tuoma stressi tuntui nyt kasvaneen ihan liian raskaaksi kantaa. Maanantaina pystyin vielä pidättämään kieleni, mutta illalla jo mietin kotona, millä sanoilla asian voisi fiksuimmasti huomenna kertoa. Mies ehdotti että kertoisin moottoripyörän sivuvaunun hankkimisen tulleen ajankohtaiseksi 
Päätin vielä miettiä sopivampia sanakäänteitä.
Tiistaiaamuna esimieheni kutsui minut huoneeseensa kuulemaan muutamaa hänellä olevaa asiaa, ja koska muutenkin juttelimme työasioista poikkeuksellisen avoimesti ja tunteikkaasti, päätin tuoda kissan pöydälle. Sain vain sanottua, että minulla olisi hänelle henkilökohtaisia uutisia, jolloin hän jo nosti kulmakarvojaan ja katsoi hymyillen. Kerroin, että perheenlisäystä on tulossa, ja onnekseni, valtavaksi helpotuksekseni hän heti onnitteli vilpittömällä äänellä. Kerroin raskauden nykyisestä vaiheesta, suunnittelemasta äitiysloman aloittamisajankohdasta sekä ajattelemasta poissaoloni pituudesta sekä henkilöstä, joka olisi kiinnostunut sijaisuudestani. Kaiken kaikkiaan keskustelu oli hyvin rauhallista ja rohkaisevaa. Esimieheni sanoi, että nämä ovat niitä elämän valintoja, joita jokaisen pitää jossakin vaiheessa tehdä, ja että hyvä kun kerron näin aikaisessa vaiheessa, niin ehdimme hyvin suunnitella ensi vuoden toiminnot myös tästä näkökulmasta. Painotin, että olen tulossa takaisin jo ensi syksynä, sillä mieheni jää hoitamaan lastamme vanhempainrahakauden loppupuoliskoksi. Kerroin myös, että olen huolissani siitä, mitä työsuhteeni jatkolle tapahtuu äitiysloman jälkeen – työsopimukseni on päättymässä ensi vuoden loppuun, ja toivoisin, että kun palaan äitiyslomalta, voisin luottaa töiden jatkuvan pidempään kuin vain vuoden loppuun. Tähän sain erittäin rohkaisevat kommentit, pomoni kertoi että hänen mielestään ei ole mitään syytä laittaa paikkaa siinä vaiheessa uuteen hakuun, vaan voin jatkaa siinä suoraan, ja hän lupasi itse viedä asiaa eteenpäin juuri tässä valossa niille, jotka tehtävän jatkamisesta päättävät. Lopuksi pomo vain pyysi minua kertomaan, milloin asia on muullekin toimiston väelle avoimesti kerrottavissa, jotta hän voisi hoitaa uusiin aikatauluihin liittyviä asioita.
Olin aivan uskomattoman helpottunut tämän keskustelumme myötä. Koko loppupäivä meni pelkkää huojennuksen tunnetta maistellessa.
Tänä aamuna stressihormonit taisivat sitten laueta lopullisesti. Aamulla jo tunsin vatsassa kummaa itselleni epätyypillistä kuvotusta ja outo olo seuranani lähdin töihin. Puoleen päivään mennessä päätä jyskytti kovasti, ja ajattelin kunnon lounaan parantavan olon. Lounaan jälkeen tajusin, että päänsärky vain pahenee ja ajattelin kipaista läheiseen apteekkiin hakemaan sitä ainoaa raskaana oleville sallittua särkylääkettä, mutta vatsassa kurahteli sen verran kummasti, että syöksyinkin vessaan. Oksetti aivan kamalasti. Leksa lensi paksussa kaaressa paitsi pönttöön, myös pöntön reunalle, lattialle, lahkeelle ja kengälle. Eipä siinä oikein ehtinyt tähtäillä … Pönttöäkin sai vetää kahteen otteeseen, että kaikki tavara mahtuisi viemäristöön…
Pyyhittyäni naamani palasin takaisin toimiston käytävälle. Työkaverit katsoivat kummasti: “Sinäkö se olit? Kuului kaikkialle! Olipa aivan kamala ääni! Ajattelin jo tulla katsomaan, että mitä siellä tapahtuu!” Siinäpä oli sitten hyvä tilaisuus viimeistään selittää, mistä oli kyse: Ei, tämä ei ole tarttuvaa, tämä on raskauspahoinvointia…
