Kotiaamun onnea:
* ensimmäinen maitovana lapsen poskella
* pesin itse varpaani pitkästä aikaa
* mahduin vanhoihin housuihini
* söin kylmäsavulohivoileipää
* join kahvia eikä närästänyt
* lapsi nukkuu maitohumalaansa isänsä sylissä kantoliinan kätköissä
* luemme hesaria yhdessä
* minnekään ei ole kiire
* kaikki on hyvin
***
Pöpö syntyi pitkän urakan päätteeksi tiistaina 27.2. klo 23.27. Synnytys oli raskas ja kivuliaampi kuin ikinä osasin odottaakaan. Saimme kuitenkin hyvää hoitoa Haikaranpesässä, pääsimme toipumisen alkuun ja synnytyksen kauhut ovat nyt hiljalleen väistymässä. Vaikka olenkin vielä kovin raihnainen, vain sillä, että lapsi saatiin turvallisesti maailmaan, on enää tässä vaiheessa merkitystä.
Pöpö on ihana. Pikkuruikkuinen poikamme oli kasvanut 49 sentin pituuteen ja painoi 3200 grammaa. Tuijottelemme häntä yhä hämmentyneinä, aivan kuin näkisimme maailman suurimman salaisuuden ratkeavan silmiemme edessä. Miten pieni hän onkaan! Miten söpö! Pitkä musta tukka, suuret tummat silmät, nykerönenä, suppusuu. Pieni nariseva ääni tai iso vaativa karjaisu. Iso röyhtäisy. Karmea pierahdus. Komea pissakaari. Kasvoja hapuilevat kädet, rintaa hamuileva suu.
Kaikki on aivan toisin
kuin koskaan ollut on.
Kuinka sen kuvata voisin?
Ilo on pohjaton.
Silmistä maailmoja
uusia avautuu.
Unista kertova meille
kerran on suppusuu.
Kaikki on ihmettä uutta.
Kaikki on valoisaa.
Ilomme valtavuutta
kuka voi aavistaa.
-Anna-Mari Kaskinen
En aio synnyttää suorana lähetyksenä netissä, mutta kerronpa kuitenkin: Taitaa olla niin että lapsivesi on alkanut tihkua. Soitin Haikaraan ja pyysivät tulemaan klo 11 mennessä tsekkaukseen. Nyt pakkailen kassia, petailen Pöpön sänkyä, kuulostelen pöksyjäni ja muuta oloani. Selkääkin juimii, supistuksia kai? Juu, kyllä tää sitä ihan oikiaa menoa on. Mies ehti jo mennä töihin, mutta tulee kohta hakemaan.
Ja kaikki tuli ihan yllättäen. Noita satunnaisia selkäkipuja on kyllä välillä vähän ollut, mutta ei säännöllisinä tai kovina. Mistään limatulpasta ei ole näkynyt jälkeäkään eikä maha edes roiku sen näköisenä, että lapsi olisi kovin alhaalla saatikka kohdunsuulla. Eilen juuri laitoin tekstareita tyyliin: Ei vieläkään mitään missään.
Olo on ihan hyvä: rauhallinen ja iloinen. Valmennuksessa kätilö sanoikin, että kyllä tänne useimmat naiset tulevat ihan iloisina synnyttämään. Siltä minustakin nyt tuntuu. Pöpö, täältä me tullaan!
Voi kun kaikki menisi nyt hyvin tämän loppuodotuksen ajan synnytykseen asti (ja sitten ja sen jälkeenkin tietty, mutta juuri nyt kannan huolta ensimmäisen etapin loppuun saattamisesta).
Tuntuu että silmiin ja korviin sattuu yhtenään tarinoita odottajista, joille on raskauden viime metreillä tapahtunut jotakin yllättävää, joka on johtanut vähintäänkin lapsen ja lähes omaankin menehtymiseen. Istukka irtoaa, veritulppa iskee…
Tietenkin kaikkien odottajien vuotuiseen määrään verrattuna näitä komplikaatioita tulee vain pienelle osalle odottajista, mutta mikään ei takaa, ettei sitä voisi tapahtua juuri omalle kohdalle. Joku on aina se yksi tuhannesta tai yksi sadasta tuhannesta tai…
Ihmettelenkin, ettei tähän ihan loppuraskauteen ole mitään vakkariultraa tai muuta laajempaa tutkimusta, jolla kaikilta tarkistettaisiin esim. lapsiveden määrä ja laatu, napanuoran pituus ja mutkaisuus, lantion koko ja alakauttasynnyttämisen mahdollisuudet ja ennen kaikkea istukan toiminnan tila ja mahdollisen rappeutumisen alku. Viimeinen neuvolalääkärin tapaaminen ei todellakaan tuonut vastauksia mihinkään näistä kysymyksistäni. Ainoastaan ohjeen: tarkkaile vauvan liikkeitä, niiden pitää tuntua säännöllisesti ja samanlaisina.
Ja minähän tarkkailen. Viime yönäkin herättyäni neljä kertaa aloin miettiä, että milloinkas viimeksi olen kuullut Pöpöstä mitään. Koputtelin ja taputtelin sankaria niin pitkään, että sain ärtyneitä potkuja terveisiksi. Sen jälkeen emme sitten saaneet kumpikaan unta pitkään aikaan. Mutta olipahan edes hyvä mieli valvoa.
Lapsiparasta varmaan tulee kosketukselle arka, kun sitä niin paljon tuonne kuplaansa muksitaan.
Pöpö viihtyy omassa kelluvassa yksiössään, potkii ja muljahtelee iloisesti. Neuvolassa arvioitiin että vielä alle kolmessa ja puolessa kilossa mennään eikä sankarista ole muutenkaan tulossa mitenkään kovin suurta. Kohtu on hieman laskeutunut, mutta ei vielä roiku synnytystä ennakoivaan tapaan. Supistuksia tulee ja menee, mutta mitään läheltäpiti-tilanteita ei todellakaan ole vielä ollut. Näyttäisi menevän vielä kunnolla aikaa, ennen kuin tämä kaveri lähtee liikkeelle ulkomaailmaan.
Olen aina ennen ollut erinomaisen lahjakas nukkuja. Voin nukahtaa missä vain, milloin vain, mihin aikaan päivästä vain. Sohvalle, television ääreen, kirjastoon tenttikirjan ääreen, lentokoneeseen, autoon… you name it. Äänet eivät häiritse, eivätkä valot. Ja jos johonkin satunkin heräämään, uni tulee takuuvarmasti uudelleen. Jos joskus yöllä herään, katson kelloa ja ihastelen, miten kauan saan vielä nukkua lisää.
Mutta nyt asiaan on tullut muutos. Viime viikon aikana öistä on tullut katkonaisia ja uudelleen unen päästä kiinni saaminen on vaikeutunut huomattavasti. Pahimmillaan nukun vain puolen tunnin pätkissä. Kaksikin tuntia yhtäjaksoista unta on jo ylellisyyttä. Vessahätä iskee ziljoona kertaa, joka vessareissun välissä on käännettävä kylkeä, niiden välillä taas närästysröyhtäykset kampeavat kurkkuun tai peitot hiostavat liikaa. Ja joka kerta herään ajatukseen että voi itku, olen taas hereillä. Katson kelloa ja ahdistun siitä, miten vähän se on ja miten pitkästi yötä on vielä jäljellä. Aamuseitsemän tuntuu ihanalle: on ihmisten aika jo nousta. Tässä tilanteessa on tietenkin suureksi eduksi, että aamulla ei tarvitse mennä töihin eikä päivällä tarvitse muutenkaan tehdä mitään, mitä ei jaksaisi tai huvittaisi. Päikkäreitä en uskalla ottaa vaikka kuinka väsyttäisi, se vain tekisi yötä vielä rikkonaisemmaksi.
No, vielä tuosta närästyksestä. Siinäpä yksi raskauden riemuista! Aikaisemmin en ollut moista ilmiötä tuntenutkaan. Sitten vain yhtenä marraskuisena päivänä ihmettelin, miksi lounaaksi syöty pestopasta ei tunnu tavoittaneen vatsanpohjaa ollenkaan vaan tuntui jumittuneen kurkkuun. Melkein olisin voinut vielä ronkkia sen sormillani takaisin. Polttelun ja röyhtäykset osasinkin sitten jo nimetä närästysvaivoiksi. Rennie ja kumppanit ovat olleet tehottomia alusta saakka. Valittelin asiaa Kätilöopiston lääkärille, joka paineli kohtuni yläreunaa mutisten: “tässä menee sitten kohdun takaosa…”. Samalla suuhuni tuli hulvaton määrä vatsahappoja, jotka sitten vaivalla sain nieleskeltyä takaisin ja mutistua: ” ja siinä sitten meni vatsalaukkuni alaosa…” Diagnoosi: kohtuni on erityisen korkealla ja painaa mainiosti vatsalaukkua ja ruokatorvea. Sain tehokkaat närästyslääkkeet, joita olen syönyt siitä saakka. Ne pitävät vaivan kohtuullisessa ruodussa, mutta riippuu aivan Pöpön asennosta ja aktiviteeteista, miten paljon putkea polttelee ja tavaraa seilaa edes takaisin. Aika usein pystyn tunnistamaan Pöpön asentojen yhteyden vatsalaukun ja ruokatorven toimivuuteen. Mitä enemmän siellä peppua heilutellaan, sitä enemmän emo yökkäilee.
Yöunien ja syömisen vaikeudet ovat varmaan osaltaan johtaneet siihen, että painoni on yllättäen lähtenyt putoamaan. Neuvolassa oltiin jo vähän huolissaan, kun mittarista puuttui yli kilo edelliseen punnitukseen verrattuna. Kotimatkalla ostin heti runsain mitoin herkkuja 
No, ainakin tuosta närästyksestä päästään sitten synnytyksen myötä eroon… Pöpö, tule jo!
Useamman päivän verran on jo tuntunut, että nyt on tarvis keksiä jotakin kivaa vaihtelua tähän todella puuduttavaan arkielämään. Olemme jo reilun kuukauden sairastaneet milloin mitäkin tautia ja kotona on nyhjätty ihan tarpeeksi.
Möhköytynyt olemukseni, kröhisevä hengitykseni ja kipeä selkäni hidastavat menoni ja vievät mieltä matalaksi. Vauvajuttujakin on tullut taas harrastettua hieman yli sietokyvyn, eikä sieltäkään taida löytyä piristystä.
Jotain tarttis tehdä, mutta mitä.
Seinät kaatuvat päälle!
Kylläpä oon kipiä! Kahden viikon yskiminen sai aikaan joko lihasrevähtymän tai kylkiluun murtuman. Raskaana olevaa ei hevin röntgenkuvata, joten täyttä diagnoosia ei saatu, lääkäri tunnusteli kyllä sormin eikä löytänyt ainakaan isoa murtumaa.
Mutta olo on toooodella surkea. Kyljen kääntäminen kesken unien on operaatio johon mies on herätettävä avuksi. Sängystäkään ei pääse ylös ilman vetoapua. Istua jaksaa korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Jomottaa kaiken aikaa. Sisään hengittäminen, yskiminen, niistäminen, aivastaminen, nauraminen: kaikki sattuvat aivan sairaasti. Sain kyllä särkylääkkeitä ja muita hoito-ohjeita, mutta paraneminen voi viedä monta viikkoa. Auts.
Sairauslomaa on nyt ensin tämä viikko, sitten tarpeen mukaan. Töissä olisi ollut juuri sijaisen perehdytys käynnissä, mutta toivottavasti pääsen sinne jossain vaiheessa ensi viikolla että sijainen saisi oikeasti sen tarvitsemansa perehdytyksen eikä jäisi aivan yksikseen aloittelemaan.
Lueskelen aikani kuluksi kavereilta saamiani vauva&äitiys&odotus -genreen kuuluvia lehtiä ja kirjoja ja silittelen kupuani. Lauantaina olisimme menossa Väestöliiton Tuomassa vauvaa kotiin -parisuhdekurssille. Ensi viikolla alkaisi Haikaranpesän synnytysvalmennus. Toivottavasti kykenen osallistumaan näihin.
Elanor kirjoitti jokin aika sitten mainion postauksen synnytyspelosta. Itsekin olen jo vuosien ajan kammonnut ajatusta synnytyksestä. Alkunsa kauhu sai varmaan jo lapsena, ja vieläpä Kaksplus-lehdistä! Isosiskoni sai ensimmäisensä, kun olin kahdeksanvuotias. Huvittelin lukemalla hänen Kaksplussaansa ja siellä olevia kauhukertomuksia. Taisivat olla liikaa pienelle mielelle.
Olisi varmasti paikallaan saada keskustella synnytyksestä kiireettä ja kunnolla Kätilöopistolla henkilökunnan kanssa ja päästä tutustumaan paikkoihin ja tilanteeseen ennakolta. Odotuksen ajan olen kuitenkin jotenkin onnistunut lykkäämään synnytyksen ajattelua. Päätin jo kesällä, että ajattelen asiaa vasta valmennuksessa ja sen jälkeen. Jos sittenkin vielä kammottaa/kammottaa entistä enemmän (tietohan lisää tuskaa), yritän päästä synnytyspelkokätilön juttusille.
Pitkittynyt kunnon röhäyskä on aiheuttanut muitakin ikäviä asioita kuin aikaisemmassa postauksissa mainitun lirahtelun.
Eilen töistä tullessa aloin aavistelemaan, että oikeassa kyljessäni pistää ilkeästi. Ja joka yskäisyllä piston tunne vain paheni. Illalla en enää päässyt tuolista tai sohvan pohjalta ylös ilman miehen reilua apua. Samalla selkeni, ettei tästä rammasta mammasta olisi tänään töihin lähtijäksi. Tänään olen yrittänyt selvitä kuumalla hauteella, särky- ja yskänlääkkeillä. Kipu on kyllä itse asiassa vain laajentunut, nyt jo reilu hengittelykin sattuu. Pahin pistoskohta on kylkiluissa juuri rinnan korkeudella, taitaa olla kyseessä jonkin sortin selkälihaksen revähdys.
No, päivä on kulunut toooodella rauhallisesti. Mieskin on vielä sairaslomalla leikkauksensa jäljiltä. Päivä on mennyt sängyssä makoillen, Vauva-lehteä lukien, Pöpöstä puhellen ja torkkuja ottaen. Mies näki viime yönä Pöpöstä unta. Sillä oli ollut vihreät silmät. Olin kateellinen. Itse näin unta vain äitini kuolemisesta (miten freudilaista!). Toivottavasti unikanava soisi minullekin Pöpölähetyksen ensi yönä.
Mies sairastaa leikkauksen jälkitautia vieläkin: on laiskanlötkeä ja kuumeinen. Sama uneliaisuus tuntuu tarttuneen minuunkin: töiden jälkeen tankkaan suklaata ja vichyä ja köllähdän sohvalle närästelemään. Eilen menimme jo puoli kymmeneltä nukkumaan.
Joku meistä on kuitenkin aktiivinen, nimittäin Pöpö massussa. Sieltä tuntuu ja näkyy rumpusooloja tuon tuostakin. Villeintä on, kun mahan molemmin puolin potkitaan, siis ilmeisesti sekä jaloilla että käsillä. Kaveri kasvaa niin (suklaalla ruokittuna) että istuminen ja seisominen on mahdollista vain hyvin ryhdikkäissä asennoissa. Muuten tuntuu kuin yrittäisi taivuttaa vatsassa olevaa halkoa.
Jotakin virkistymistä tähän jouluhiljaisuuden jälkeiseen aikaan olisi saatava. Voisi olla tarpeen piilottaa suklaalaatikko ja aloittaa säännölliset iltakävelyt. Muuten nämä kaksi viimeistä kuukautta menevät ihan puoliunessa.
Myös muut liikunnalliset asiat ovat mielessäni, nimittäin rattaiden/vaunujen osto. Olen ihan käsi tässä asiassa. Joku menopeli sitä lapsella pitää olla, mutta mitä kaikkia asioita pitää ottaa huomioon? Itsellä kun kriteerit ovat lähinnä luokkaa “sopii peräkonttiin”, “kulkee hyvin maaliskuun sohjossa vastamäkeen” ja “kestää monta vuotta”. Auttakaa, kokeneemmat. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, kun puhutaan pehmeästä tai kovasta kopasta? Milloin niitä tarvitaan?
Hyvää joulua kaikille! Me vietämme sitä hiljaisesti kotosalla, vieraanamme on vain oma äitini. Mies oli tällä viikolla poski- ja otsaonteloiden leikkauksessa ja sain jonkin ikävän jälkitaudin, jota nyt hoidamme pois täällä kotosalla. Potilaalla on niin kipeä olo, etteivät jouluruoatkaan maistu. Meille äiteen kanssa jää siis kokonainen joulumeny jaettavaksemme.
Anoppi meinasi viime viikolla täällä käydessään, että ensi jouluna niitä lelulahjoja on sitten tulossa ja paljon. Tukka nousee pystyyn jo ajatuksestakin. Kotimme on varsin pieni, enkä todellakaan haluaisi tänne noin tuhatta kiloa vilkkuvia, piippaavia ja muovisia lahjoja. Nyt joulun alla tulleita lelukuvastoja katsellessa tuli aivan fyysisesti paha olo siitä krääsäisyydestä ja muovisuudesta, jota kaupan hyllyt notkuvat.
Lienee viimeinen joulu, kun jaamme näitä “aikuisten lahjoja”, kalsareineen ja lakanoineen 
Ensi jouluna saattaapi sitten olla tulossa tuhat ja kaksi pakettia Pöpölle, sillä anoppi ja appiukko ovat muutenkin aika kovia antamaan lahjoja ja tuliaisia, enemmän ja vähemmän tarpeellisia sellaisia. Aion kyllä yrittää jotenkin organisoida lahjatulvaa, sillä ei se yksi lapsi todellakaan tarvitse kovin pakettia, vai mitä…Tosin mies tänään todisti, että pieniä leikkiautoja ei voi pojalla olla koskaan liikaa. Yhdellä autolla kun ei voi saada aikaan ruuhkaa tai kolaria.
No, toinen mojova keskustelunaihe on tämä alati muuttuva fyysinen olemukseni.
Maha kasvaa tai ei kasva, riippuen lähinnä kommentoijasta. Työpaikalla kävi työterveyshoitaja, jolle kerroin jääväni kuukauden päästä äitiyslomalle. Hän ihmetteli ja sanoi, että ei olisi vatsastani mitään arvannut: “Nuorilla naisilla kun on nykyään monesti hiukan löysää tuolla vatsan seudulla…” Pari päivää sitten kävin myös eräässä työkokouksessa, jossa näin koko joukon työtuttuja, joille en ole ainakaan itse kertonut raskaudestani. Kukaan ei tullut kyselemään eikä kommentoinut, vaikka juttelimme muista tulevaisuuden suunnitelmistamme. Luulevatkohan hekin, että “vatsani on vain vähän repsahtanut”?
Rinnat kasvavat ja kasvavat. A-kuppi on jo C-kuppi. Eilen saunassa mies tuijotti olemustani ja sanoi että toivottavasti nuo eivät tuosta enää kasva. Ja että toivottavasti ne palautuvat sitten ennalleen. Sanoin, että pahinta voisi olla että ne vielä maidon tuotannon takia kasvaisivat ja sitten imetyksen loputtua tyhjentyisivät, mutta jäisivät fyysisesti kuitenkin johonkin lerppuvaan D-kuppikokoon. Siihen mies: ” No sitten on kyllä pystyttävä säästämään sen verran rahaa, että…”
Että silleen. Vaikka raskaus on kaunis asia, sen jättämät jäljet eivät ole aina niin kauniita.
Kaaduin! Suoraan mahalleni!
Eilen oli tarkoitus viettää ihanaa leppoisaa sunnuntaipäivää kiireisen ja vilkkaan viikon päätökseksi. Aamu menikin hyvin kotona Hesarin ääressä. Saimme ajatuksen lähteä kaupungille katsastamaan Tuomaan joulutoria, syömään ja elokuviin. Mukava päivä edessä! Melkein.
Emme päässeet kuin bussilla kaupunkiin ja sen jälkeen ensimmäisiin liikennevaloihin Kaivokadulle, kun kompastuin ratikkakiskoihin ja lensin rähmälleni, mahalleni kadulle. Ensin kompastuin koholla oleviin kiskoihin ja sen jälkeen tein hätäisen korjausliikkeen, joka sekin epäonnistui: taas jalka osui edessäni olleeseen katukorokkeeseen. Muistan ajatelleeni monta kertaa, että saankohan tasapainoni takaisin. Että lennetäänkö tässä. Mies yritti hapuilla takistani kiinni. Ja niin sitä vain lennettiin, suoraan eteenpäin, suoraan mahalleen. Oikein liukumalla. Hyvä että vauhti pysähtyi niin että en liukunut aivan ajoradalle asti, sillä siellä autoileville oli juuri valo vaihtunut ja bussi rymisteli kohti.
Nousin ylös ja ähisin. Silmissä näkyi oikeasti tähtiä, sellaisia kirkkaita pisteitä joilla oli häntä. Pihisin ja puhisin. Mies hoki vieressä: “voi rakas, voi rakas, suoraan mahalleen.” Ylitimme kadun ja jäimme tsekkaamaan tilannetta. Minnekään ei erityisemmin satu. Ei ainakaan mahaan. Polveen ja olkapäähän ehkä vähän. Housunpolvet ehjät, takin etumus likainen.
Mieleeni tulivat ensimmäisenä rakenneultrassa tavatun kätilön sanat: lapsivesi suojaa vauvaa niin hyvin, että harvoin vauvoille mitään sattuu, vaikka äiti kaatuisi suoraan mahalleen.
Köpöttelimme järkyttyneinä eteenpäin. Menimme pariin liikkeeseen asioimaan, ja mietin kuumeisesti, mitä tehdä. Mitään kipua ei tunnu, vuotoja ei ole, Pöpö liikkuu kuin ennenkin. Huolestutti kuitenkin. Soitin taas tutuksi tulleeseen Kätilöopiston päivistysnumeroon ja sieltä pyydettiin tulemaan käymään tarkistuksessa.
Tunnin sisällä kaatumisesta olimme jo päivystysosastolla potilashuoneessa ja sydänkäyrää mittauttamassa. Kaikki oli käyrällä hyvin, Pöpön pulssi oli voimakas ja säännöllinen. Kätilö kertoili, että kaatumisesta voi vuorokauden sisällä seurata esimerkiksi istukan irtoaminen ja sen takia kaatuneet potilaat otetaan yleensä yöksi-kahdeksi seurantaan osastolle. Ja että vauvahan on niin iso, että jos hätäsektioon joudutaan, se pärjää kyllä kun keuhkoja kypsyttävää lääkettä vain annetaan. Kyyneleet tulivat silmiini: ei kai näin vakavasta asiasta ole sittenkin kysymys!
Kolmen tunnin päästä pääsin päivystävän lääkärin vastaanotolle ja ala- ja ultraäänitutkimuksiin. Kaikki oli kuitenkin hyvin, ei vuotoja, ei repeämiä, Pöpö kuulemma harjoitteli reippaasti hengitysliikkeitä ja liikkui virkeästi. Lääkäri kertoi, että pääsimme säikähdyksellä vaarallisesta tilanteesta, ja saamme mennä kotiin, kunhan ottaisin rauhallisesti ja palaisisin heti, jos voimakkaita kipuja tai vuotoja ilmaantuisi.
Hitsi soikoon. Kaatumisen tunne läikkyy vieläkin mielessäni. Miten ihmeessä sitä onkin niin kampura ja kompura? Nolottaa, kaikki kun aina varoittelevat portaista ja liukkaista, ja sitten menen kaatumaan ihan tavallisella suojatiellä. No, onneksi tämä tapahtui täällä kotikylässä, eikä esim. pari viikkoa sitten reissussa. Meksikon sairaaloihin en olisi välittänyt niin tutustua.
