Jostakin syystä blogilista ilmoittaa tämänkin blogin mysteerisesti päivittyneen torstaina yhden aikaan yöllä. Enpä tiedä miten. Kukaan ei ole ollut oikeasti asialla.
Pöpö se jatkaa kasvuaan. Eilen oli viimeinen lääkärineuvola. Kaikki on kunnossa, mitä nyt normaalia loppuraskauden turvotusta on tullut ja verenpaine on hieman tavallisesta tasostani noussut (on kuitenkin normaalin rajoissa, nousuun taitaa olla syynä tämän viikon suolaisen himoni). Kohdunsuu oli jo pehmeä, mutta ei avautunut. Eli kroppani tietää miten mennä kohti synnytystä. Lohdullista, ettei tarvitse itse osata tehdä mitään.
Ajan kulumista tulee mietittyä päivittäin. Laskettuun aikaan on nyt kolme viikkoa ja kaksi päivää. Periaatteessa Pöpö voi ottaa ja syntyä vaikka ensi viikolla. Tai sitten viiden viikon päästä. En kuitenkaan aio tässä vaiheessa vielä ryhtyä mihinkään kiirehtimistoimenpiteisiin, vaan uskon että hermoni riittävät vielä ainakin parin-kolmen viikon möhköilyyn, närästykseen, kolotukseen ja ähinään ja puhinaan.
Mutta muitahan tämä olotilani jo kiusaa. Mies on joutunut jo usean viikon ajan nukkumaan korvatulpat päässään, koska a) kuorsaan b) ähisen ja puhisen kylkeä kääntäessäni noin 20 kertaa yössä c) kolistelen vessaan ja takaisin noin 2-3 kertaa yössä. Ehkä meille molemmille olisi parempi, että muuttaisin alakerran vierashuoneeseen tai jopa suoraan vessaan nukkumaan. Siellä olisi suloisen lämmintäkin, vääntäisin lattialämmityksen täysille. Paitsi että eipä tuo Pöpön syntyminen taida noita öitä sen enempää rauhoittaa.
Tänään lähdemme kylävierailulle Tampereelle. Autoilu on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi. Ainakin meillä on niin kummallisen matala auto, että etuistuimelle istuminen ja herranjestas, varsinkin sieltä pois nouseminen ovat tosi operaatioita. Mies saa työntää takapuolesta tai kiskoa kädestä! Elokuvateatterikokemuksen jälkimainingit saavat myös miettimään miten selkä kestää autossa istumisen. No, täytyy vain pysähdellä välillä jaloittelemaan, jos kramppi meinaa iskeä. Leffasta ei niin vain lähdetäkään kävelemään. Tai jos lähdetään, ei tulla enää takaisin.
Tavaroiden hamuaminen alkaa olla jo hyvällä mallilla. Tänään haetaan pinnasänky tykötarpeineen. Harsovaippa- ja kantoliinakankaat on ostettu ja odottavat ompelemistaan. Melkein kaikki vaatteet on jo pesty. Ensi viikon tavoitteena onkin järjestää tuo yläkerta uuteen uskoon, eli etsiä vauvan sängylle ja hoitopöydälle omat paikkansa.
Juu, ja unipäivitystä myös: mies näki pari yötä sitten unta, että heti synnytettyäni jouduin kiireesti lähtemään hoitamaan jotakin asiaa. Mies jäi kahdestaan lapsen kanssa, ja hoksasi, että en ehtinyt edes huomaamaan, että Pöpö onkin tyttö.
Filed under: unia
Ensimmäinen äitiysloman aikana nähty työaiheinen uni on paljon puhuva:
Työpaikkani väki on kutsuttu yhteistyökumppanimme järjestämään isoon tapahtumaan. Menemme paikalle porukalla. Myös sijaiseni on mukana. Kävelemme jossakin hallimaisessa rakennuksessa kohti sen toista laitaa. Yhtäkkiä huomaan että vaikka sisätiloissa olemmekin, vieressämme on metsän puita ja puiden juurilla on juuri nousseita herkkutatteja ja kanttarelleja (tosin vähän erilaisen näköisiä kuin oikeasti luonnossa). Sienet kasvavat silmissä ja päätän jäädä poimimaan niitä, vaikka muut jatkavatkin kulkuaan ja etääntyvät yhä kauemmas. Kerään erikoisia herkkujani sylillisen ja huomaan, että lähistöllä onkin keittiö, jonne menen paistamaan niitä pannulla. Työkaverit ovat menneet jo menojaan. Paistettuani sienet menen heidän peräänsä ja löydän heidät hallin toisella laidalla nousevan tornitalon kuudennesta kerroksesta erään nuorisojärjestön pienestä neuvotteluhuoneesta, josta on tehty disko. Yritän hengailla menossa mukana, mutta en viihdy pitkään, sillä ajattelen vain sieniäni.
Mies näki synnytysunta.
Synnytyksen aika oli tullut. Tiesimme miten toimia, ja hyppäsimme autoomme ja ajoimme puolen kilometrin päähän naapuritien mutkaan. Tien varteen oli parkkeerattuna useita autoja. Oli yö, ja kaikkiin autoihin oli jätetty ajovalot päälle.
Tien viereisestä metsästä tuli useita ihmisiä vauvojensa kanssa. Joukossa oli myös tuttavaperheemme, ja myös tämän perheen äidillä oli uunituore tulokas sylissään.
Seuraavassa käänteessä mekin tulimme samaisesta metsästä. Kannoin sylissäni pitkä- ja tummatukkaista tyttövauvaa. Ilmoitin, että tyttären nimeksi tulee Tuulia, vaikka nimivalinta ei ollut mieheni mieleen. Kerroin myös, että minulle oli metsässä sanottu, että synnytykseni oli helppo. Menimme istumaan pimeään autoomme.
Pitkittynyt kunnon röhäyskä on aiheuttanut muitakin ikäviä asioita kuin aikaisemmassa postauksissa mainitun lirahtelun.
Eilen töistä tullessa aloin aavistelemaan, että oikeassa kyljessäni pistää ilkeästi. Ja joka yskäisyllä piston tunne vain paheni. Illalla en enää päässyt tuolista tai sohvan pohjalta ylös ilman miehen reilua apua. Samalla selkeni, ettei tästä rammasta mammasta olisi tänään töihin lähtijäksi. Tänään olen yrittänyt selvitä kuumalla hauteella, särky- ja yskänlääkkeillä. Kipu on kyllä itse asiassa vain laajentunut, nyt jo reilu hengittelykin sattuu. Pahin pistoskohta on kylkiluissa juuri rinnan korkeudella, taitaa olla kyseessä jonkin sortin selkälihaksen revähdys.
No, päivä on kulunut toooodella rauhallisesti. Mieskin on vielä sairaslomalla leikkauksensa jäljiltä. Päivä on mennyt sängyssä makoillen, Vauva-lehteä lukien, Pöpöstä puhellen ja torkkuja ottaen. Mies näki viime yönä Pöpöstä unta. Sillä oli ollut vihreät silmät. Olin kateellinen. Itse näin unta vain äitini kuolemisesta (miten freudilaista!). Toivottavasti unikanava soisi minullekin Pöpölähetyksen ensi yönä.
Mies näki jo unta että oli Pöpön kanssa moottoripyöräkerhomme kokoontumisessa. Siellä äijien turistessa pieni poikamme oli konttaillut lattialla.
Nimipohdinnat jatkuvat. Joka päivä heittelemme ilmaan kysymyksiä: Miten olisi Nooa? Entäs Hannes? Entäs tämä tai tuo? Hesarin syntyneitä-palstaa tiiraillaan kovasti kommentoiden. Yksi ylitse muiden -suosikki on jo, mutta sitä täytyy “koetella”. Saas nähdä, pitääkö pintansa loppuun saakka.
Eilen olimme vierailulla ystäväperheen luona ja tiirailimme nyt jo kolmivuotiaan lapsen ensimmäisiä valokuvia. Ihan laitoksella otetuissa tenava ei kyllä muistuttanut nykyistä itseään juuri ollenkaan. Puolen vuoden iässä otetuissa kuvissa oli jo tuttu katse.
On se ihmeellistä, miten paljon kasvua ja kehittymistä ensimmäisiin vuosiin mahtuukaan. Toisaalta koko ajan tapahtuu jotakin, toisaalta tuntuu pitkälle ajalle odottaa, että Pöpö kasvaa touhukkaaksi ja puuhakkaaksi leikki-ikäiseksi, jonka kanssa voi keskustella.
Äitiyshousuja on sitten pidetty viime ja tämä viikko. Niissä on huomattavasti mukavampaa kuin tavallisissa. Tosin vatsa oikein korostuu, mutta se on kai nyt vain hyväksyttävä.
Unimaailma on vilkasta. Olen ollut romanttisella kävelyllä lumisateessa kotikylässäni Erkki Tuomiojan kanssa, mieheni on ensin yhtenä yönä yrittänyt saada lasta aikaiseksi kaksien kaksostyttöjen ja sitten viiden muun naisen kanssa, seuraavana yönä seurustellut 75-vuotiaan homomiehen kanssa ja toissa yönä äitini tappoi Osama bin Ladenin. Että ei sen kummempia.
Vatsa kasvaa kahdellakin tavalla. Paino on ensimmäistä kertaa lähtenyt nousemaan eikä kaikki painonlisä taida olla lapsesta peräisin. Kaikkea rasvaista ruokaa tekee mieli. Olen viime viikkoina syönyt hampurilaisia, ranskalaisia ja pekonia enemmän kuin puoleen vuoteen yhteensä. Täytyy jo rajoittaa! Sen sijaan sellaista muiden kertomaa äkillisiä nälkäinen kuin susi -kohtauksia en ole vieläkään kokenut.
Toisaalta kun peilailen kasvaneita kurvejani, iloitsen siitä että ne ovat tulleet lähinnä vatsan etupuolelle, eli kyllä ne sitä kohtua ovat eivätkä läskiä – se kun levittyisi tasaisesti joka puolelle.
Ensi viikolla on sitten rakenneultran aika. Se jännittää, ja varmasti aivan syystäkin. Välillä huolestuttaa, onko Pöpöllä kaikki hyvin. Vaikka sitten toisaalta siihenkään tutkimukseen ei voi loppuelämäkseen tuudittautua, kaikkea siinäkään ei nähdä ja lapselle voi tulla mitä vaan sairauksia tai onnettomuuksia eteen loppuraskauden tai synnytyksen tai syntymän jälkeenkin. Eli jos nyt aloittaa huolehtimaan, on huolehdittava omaan hautaan saakka.
Jos ultrassa tulee “puhtaat” paperit, kerromme tuleville isovanhemmille ja tädeille tämän pitkään pidätetyn uutisen. Alan kai siihen olla henkisesti valmiskin… vai ?
En ole tavannut toisella paikkakunnalla asuvaa äitiäni pitkään aikaan. Olen yrittänyt kalastella häntä syyslomakylään jo pitempään, ja nyt vihdoinkin useiden erilaisten toimenpiteiden myötä näyttää siltä, että vuori lähtee liikkeelle Mooseksen luo kahden viikon päästä. Tietenkin tämä ensi viikon vauvauutinen saattaa lisätä liikettä luihin. Onkin mielenkiintoista, miten paljon pystymme/haluamme/tulemme keskustelemaan lapsen odotuksesta, lasten hoidosta ja perhe-elämästä muutenkin. Äiti-tytär -suhteeseen tulee uusi aika.
Nyt viikonloppuna tunsin ensimmäistä kertaa housujen alkavan ahdistaa. Kykin pihamaalla kukkapenkissä ja kumartuva asento tuntui pahalle, housujen reuna painoi ilkeästi mahaa. Kaikki farkkuni ovat rispaantuneita ja olen uusien pöksyjen tarpeessa. Uusia ostettaessa kannattaa kai ostaa jo mamma-malliset. Järkkyä.
–
Huomenna on neuvola, piiitkästä aikaa. Ensimmäinen kerta oli heinäkuussa, toinen huomenna. Olenkin jo kaivannut uutta mahdollisuutta kuulla että onko Pöpöllä kaikki hyvin. Viime aikojen kiireet ja pika-pikaa sairastettu flunssa aiheuttivat huolia: mieleen on usein noussut että vieläköhän sen sintti on jaksanut kellua mukana. Flunssan kourissa tulin vahingossa ottaneeksi yhden Silomat-tabletin ja apteekista sain myöhemmin tietää että auts, lääke on kielletty raskaana olevilta, tosin syytä eivät tienneet. Toivottavasti Pöpö-parka ei kärsinyt pahoin. Huomenna siis ainakin saan tietää vieläkö sydänäänet kuuluvat. Olen jo kerennyt nähdä kaksi painajaista aiheesta.
–
Meidän piti mennä jouluksi kymmenvuotishäämatkalle kauan haaveilemaamme Kuubaan. Raskauden tultua kesällä selväksi en kuitenkaan uskaltanut varata matkoja, lento kun on aika pitkä, matkalla tarttuu aina vatsatauteja sun muita eikä kuubalaiseen terveydenhoitoonkaan ihan heti haluaisi tutustua. Nyt sitten olemme suunnitelleet tilalle Barcelonan matkaa. Eräänä päivänä ohikuulin radiosta kuinka eräs onnellinen kilpailija voitti kahden hengen Mauritiuksen matkat itselleen. Kaamea olo iski: minäkin haluan! Palmurannalle! Vielä kun voidaan kahdestaan! Barcelonan matka ei kiinnostaa enää pätkän vertaa. Laiha lohtu.
Filed under: unia
Viime yönä näin ällöttävää unta.
Unessa olin lapsenvahtina kahdelle noin 5-vuotiaalle pojalle. (En tiedä, keitä nämä unessa olleet lapset olivat, eivät omiani, jonkun tutun kenties. Eivät kuitenkaan minulle oikeassa elämässä tuttuja lapsia.) Illan tullen yritin saada heitä nukahtamaan ja pötköttelimme kaikki isossa parisängyssä unta odottaen. Yhtäkkiä toinen lapsista kierähti istumaan rintakehäni päälle ja alkoi kuristamaan minua. Hän sai vielä juntattua jalkansa käsivarteni päälle ja sain tehdä todella töitä että pystyin taistelemaan käteni vapaaksi ja irroittamaan hänen otteensa. Hänestä vapauduttuani toinen pojista teki aivan samoin. Muistan vain ajatelleeni että en saa antaa molempien käsieni joutua poikien otteen vangiksi, sillä silloin en voisi puolustautua.
Heräsin kesken kamppailuani.
Päivällä ajattelin tuota unta, ja muistin erään toisen, jo useita vuosia sitten näkemäni aivan toisenlaisen unen. Tuohon aikaan olin paljonkin pohdiskellut omaa lapsuuttani ja mahdollista omien lasten saamista. Unessa tulin kotiin, jossa noin neljävuotiaan kokoinen pieni rimppakinttuinen, pitkätukkainen tyttö juoksi syliini ja kietoi laihat pitkät käsivartensa kaulaani ja halasi lujasti. En nähnyt tytön kasvoja, mutta hänen täytyi olla oma lapseni. Lapsen halaus tuntui äärettömän hyvälle koko seuraavan päivän ajan. Oli kuin olisin saanut rohkaisun syntymistään odottavalta sukupolvelta.
Näin tosi kummaa unta.
Oli syksyinen, pimeä ja märkä iltayö ja menin käymään mummulassa. Mummulaan johtavan tien varrella oleva metsikkö oli hakattu ja talo näkyi orvon paljaasti, suorastaan rumasti tienristeykseen saakka. Päästyäni sisälle huomasin, että huoneissa ei ollut enää niille tavallista kalustusta, vaan suurin osa esineistä oli poissa. Mummu makasi hohtavassa jokseensakin läpinäkyvässä ruumisarkussa, ja äitini oli paikalla jollakin tavalla “valvomassa” anoppinsa ruumista ja aikoi jäädä taloon koko yöksi. Tunnelma ei ollut karmiva, vaan olin ennemminkin hämmentynyt ja yllättynyt tilanteesta, johon itselleni yllättäen kävelin sisään.
Uni on seurannut mielessäni koko päivän. Mummuni, isän äitini, oli minulle kovin läheinen, sillä ollessani aivan pieni hän asui meillä ja toimi hoitajanani vanhempien ollessa töissä. Myöhemmin hän sitten muutti omaan kotiinsa, tuohon unessa nähtyyn mummulaan. Hän kuoli jo lähes kymmenen vuotta sitten.
Unessa kai oli sitten esillä itselleni tärkeiden suvun naisten ja äitien ketju. Ja sinne ruumiinvalvojaisiin tulin minä, yllättyneenä ja hämmentyneenä. Niin kuin tähän raskauteenikin.
