Viikonlopun lääketieteellisestä hämmennyksestä hermostuneena päätin aikaistaa jo aikaisemmin tilaamaani 4D-ultraa ajatellen, että jospa sieltä irtoaisi enemmän neuvoja myös tuon istukka-asian suhteen.
Ja kyllä kannatti. Näimme paitsi vauvan, jolla kaikki oli kunnossa, myös istukan, joka ei ollut “etinen” eli kohdunsuun päällä, ei edes “marginaalinen” eli kohdunsuun reunassa vaan useita senttejä kohdunsuun reunalta ja vieläpä matkalla aina vain vaarallisilta vesiltä kauemmaksi. Eli kaikki hyvin, Kättärin ultraääni ei vain pystynyt näyttämään tilannetta tarkasti tähän yksityislääkärin uudempaan vimpaimeen verrattuna.
Vauva oli kasvanut odotusten mukaisesti, köllötteli kivasti pää alaspäin ja jalat oikeassa kyljessäni, hieroi käsillään kasvojaan ja nieleskeli lapsivettä. Silmät olivat vielä kiinni, ne aukeavat vasta parin-kolmen viikon päästä. Tässä ultrassa kihosivat kyyneleet vihdoin minunkin silmiini. Mies kommentoi että kiva, kun vaimosta kuoriutuu se tunteellinen siili.
Siellä se kasvaa, meidän Pöpö. Pöpö, jolle iltaisin lauletaan Oravan pesää, josta äiti osaa jo melkein kaikki säkeistöt. Popo, jolle isä keksii myös omia laulujaan. Pari iltaa sitten laulettiin: “Pöpö menee potalle, kakkii kultaharkon…”
Niin, se sukupuoli. Halusin tietää sen, sillä tässä odottamisessa on muutenkin niin paljon kaikkea ajateltavaa, että jos yhden asian voi näin helposti selvittää, niin sen kyllä voi sitten jo tehdä. Mieheni olisi kyllä kestänyt odotella sitten sinne maaliskuulle asti, mutta ei myöskään vastustanut tiedon selvittämistä.
Tosin, mietin kyllä , että johtaako tieto lapsen sukupuolesta siihen, että alamme sijoittaa häneen hänen sukupuolensa mukaisia stereotyyppisiä odotuksia ja asenteita?
No, anyways. Se on poika!!!
Edellisen postauksen jälkeen soitin neuvolaani kysyäkseni noista supistuksista ja nipistyksistä. Sekä terkkari että neuvolalääkäri olivat poissa ja koska ajanvaraaja oli ihan neuvoton (“Voi voi, siitä on 20 vuotta kun itse olen viimeksi ollut raskaana, en kyllä tiedä, mitä sinun pitäisi tehdä”), soitin Kättärin äitipolille ja sieltä vielä synnyttäjien päivystykseen. Ja sain tungettua itseni päivystysjonoon.
Kolmen ja puolen tunnin odottamisen jälkeen pääsin lääkärille 15 minuutiksi: otettiin näytteitä tulehduksien poissulkemiseksi (jos sattuisi olemaan tippuri tai klamydia…) ja sitten ultrattiin. Ultrassa lääkäri totesi, että istukkani on ns. etinen eli sijaitsee ei-toivotusti kohdunkaulan päällä ja näillä näkymin estää alatiesynnytyksen. Olipa täydellinen yllätys, sillä vain kolmisen viikkoa sitten tehdyssä rakenneultrassa istukka todettiin olevan juuri hyvällä paikalla takaseinässä eikä estävän synnyttämistä. Istukan sijainti suhteessa kohdunkaulaan voi vielä raskauden aikana muuttua, joten sain uuden ultra-ajan joulukuun puoliväliin istukan tarkistusta varten.
Vielä jäi selvityksen alle, mistä supistukset ja nipistelyt oikeastaan johtuvat. Ehkä tulehduksesta (tulokset tulevat tällä viikolla), ehkä istukasta, ehkä liiasta rehkimisestä, ehkä jostakin aivan muusta. Lääkäri kuitenkin ilmoitti kirjoittavansa sairauslomaa kaksi seuraavaa viikkoa. Muistutti vielä, että jos kivut lisääntyvät, yltyvät tai tulee vuotoja, on tultava takaisin sairaalaan. Lappu kourassa lähdin tilailemaan taksia.
Sairaalasta ulos päästyäni olin ihan puulla päähän lyöty: apua, olenko todella niin sairas että tarvitsen kaksi viikkoa sairauslomaa? Mitä tässä nyt pitää oikein varoa ja mitä ei? Mitä se istukka-asia oikein tarkoittaa?
Surffailu netin ääressä ei helpottanut asiaa. Eteisistukasta tai etisestä istukasta on tarjolla vähän ja ristiriitaista tietoa. Yksi lääkäri ilmoittaa, ettei ennen viikkoa 22 tehdyt vatsan päältä ultratut diagnoosit tule pitämään lopussa paikkaansa. Useimmat sanovat, että diagnoosit muuttuvat suurimmalla osalla odottajista kohdun koon kasvaessa. Varoa pitää kaikkea: rehkimistä, liikuntaa, pomppimista, yhden lääkärin mukaan jopa seksi on ehdottomasti kiellettyä! Riskit, joita eteistukka aiheuttaa, ovat hirvittäviä: istukan vuotaminen ja repeily reunoistaan, ennen aikainen irtoaminen, siihen liittyvä äidin tai vauvan hengen vaarantuminen, sektiosynnytys, siitä seuraavat lapsettomuusongelmat, kohdun repeäminen …
Tämän kaiken luettuani menin ihan sekaisin. Tarkkailin hermostuneena supistuksiani ja vihlaisujani ja mahdollisia vuotoja. Säikähdin lapsen liikkeitäkin, tuntui niin kuin nekin olisivat jo vaarallisia. Ihmettelin sairauslomaani; olenko nyt todella riskiryhmässä ja onko minun varottava tuota kaikkea? Olenko muuttunut käveleväksi aikapommiksi, joka repeää jollakin sopimattomalla hetkellä ja vuotaa kuiviin? Uskallanko poistua synnytyssairaalan liepeiltä ollenkaan? Olenko matkustuskiellossa? Miksi lääkäri ei puhunut mitään siitä, miten sairauslomalla pitää olla? Uskoako kaikkea tuota vaarallisten asioiden listaa?
Lopen uupuneena soitin sitten takaisin päivystykseen ja kysyin tarkennusta hoitajalta. Hän painotti, että olen saanut sairauslomani supistusten takia ja tässä vaiheessa riittää, että otan hieman tavallista rennommin. Istukan sijainnin suhteen en saa nyt mitään “käyttäytymisohjeita”, vaan sen sijainti todellakin määritellään myöhemmin uudelleen ja useimmilla ongelma on jo poistunut tuohon mennessä. Ja että saisin elää ihan tavallista elämää ja matkustellakin siihen saakka.
Silti, vieläkin, pelottaa. Miksi nyt ei pitäisi varoa, jos kaikkea tätä kamalaa tapahtuu niille, joilla se istukka on väärässä paikassa? Jäin vielä miettimään, että onko kyse siitä, että eteisistukkaan liittyvät riskit ovat vielä raskauden puolivälissä epätodennäköisiä ja lisääntyvät nimenomaan loppuraskaudessa? Vai mistä on kyse?
Olen koko viikon syyslomalla, ja olen päässyt rakastamaani puuhaan: SIIVOAMAAN. On ihanaa käydä läpi kaikki pitkään sekaisin olleet komerot ja panna kaikki turha pois ja jättää jälkeensä puolityhjiä, järjestyksessä olevia ja vain olennaisia asioita sisältäviä kaappeja ja laatikoita. AAAH. Tietenkin voin tehdä tätä myös siitä näkökulmasta, että Pöpö tullessaan tarvitsee jonkin verran tilaa vaatteilleen, hoitotarvikkeilleen ja leluilleen, joten tätä kahden aikuisen tavaramääräämme on vähennettävä. Työpaikalla pomo naureskeli siivousinnolleni: pesänrakennusta selvästi. Ehkä sitäkin…
Eilen oli neuvola, kaikki oli hyvin: mitä nyt Pöpö hieman pakoili sydänäänien kuuntelun yhteydessä: vaihtoi paikkaa niin tiuhaan että hoitaja sai kovasti pysytellä perässä. Sydämenlyönnit olivat kyllä tarmokkaat! Itseltäni olivat rauta-arvot tipahtaneet ja kävinkin ostamassa rautatabletteja – olen tähän saakka syönyt raskauden aikana käytettäväksi tarkoitettua Multitabs 2+ -valmistetta luullen, että se takaisi myös raudansaannin, sillä kahden tabletin päiväannoksesta luvataan purkin kyljessä yli 100% päivittäinen rauta-annos. Miksi tämä ei sitten riittäisi? Ihmettelin tätä apteekissa farmaseutille, joka kertoi että viitearvona näyttää käytetyn tavallisen aikuisen ohjearvoja, ei siis raskaana olevan raudan tarvetta! Ja mistäs minun olisi se pitänyt tietää? Poistuin apteekista siis rautalisän kanssa.
Seurailen muidenkin odottavien vastaavia blogeja ja keskustelupalstoja, ja viime päivinä olen surrut yhdessä monien kanssa Elanorin kuulumisia: rakenneultrassa oli vauvalta löydetty useita kehitysvammaisuuteen viittavia merkkejä. Järkytyin ja jäin miettimään sitä, miten samasta sairaalasta samana päivänä on lähdetty niin erilaisin tunnelmin: me saimme mieltämme tyynnyttävät uutiset, joita juhlistimme illalla ravintolassa, kun taas Elanor sai uutiset, jotka muuttivat heidän tämän hetkisen elämäntilanteensa peruuttamattomasti. Samalla sain myös äkäisen piston omaantuntooni: minulla, joka voin hyvin ja jonka lapsi on tämän hetkisten tutkimusten mukaan terve ja hyvinvoiva, on kaikki syy iloita tästä raskaudesta, uudesta elämästä ja uudesta elämäntilanteesta. Olenko edes tajunnut, miten erityisessä asemassa olen? Asemassa joka voi pyyhkiytyä pois millä hetkellä hyvänsä.
Siellähän se Pöpö oli täysissä ruumiin ja sielun voimissa! Mitä nyt vähän akrobaattisissa asennoissa, jalat rennosti olkapäiden yli taivutettuna ja käsi poskella kuin Aleksis Kiven muistoksi. Sydän sykki, kaikki tarkasteltavat elimet olivat kehittyneet odotetulla tavalla, koko vastasi laskettua aikaa. Ja kätilö totesi useaan kertaan, että onpa hieno nenä. Ja että hieno nenä sillä ainakin on.
Kyllä helpotti taas joksikin aikaa.
Tästä innostuneina menimme illalla syömään Papa Giovanniin oikein pitkän kaavan mukaan, tosin mies valitsi Toscana-menunsa viineillä. No, kävin minä sitten vierailulla hänen laseillaan ja voi taivas, kyllä oli hyvää kuivaa valkoviiniä.
Samalla suunnittelimme, miten nyt tämän vauvauutisen sitten kertoisimme niille, jotka sitä ovat toivoneet kuulevansa jo vuosikymmenen. Tänään se sitten tapahtuu.
Meillä on taas tänään treffit Pöpön kanssa Kätilöopistolla. Kyllä jännittää. Tuntuu ettei silmiini ole viime päivinä muuta osunutkaan kuin juttuja sikiöiden epämuodostumista tai kehitysvammaisuudesta yleensä.
Nyt viikonloppuna tunsin ensimmäistä kertaa housujen alkavan ahdistaa. Kykin pihamaalla kukkapenkissä ja kumartuva asento tuntui pahalle, housujen reuna painoi ilkeästi mahaa. Kaikki farkkuni ovat rispaantuneita ja olen uusien pöksyjen tarpeessa. Uusia ostettaessa kannattaa kai ostaa jo mamma-malliset. Järkkyä.
–
Huomenna on neuvola, piiitkästä aikaa. Ensimmäinen kerta oli heinäkuussa, toinen huomenna. Olenkin jo kaivannut uutta mahdollisuutta kuulla että onko Pöpöllä kaikki hyvin. Viime aikojen kiireet ja pika-pikaa sairastettu flunssa aiheuttivat huolia: mieleen on usein noussut että vieläköhän sen sintti on jaksanut kellua mukana. Flunssan kourissa tulin vahingossa ottaneeksi yhden Silomat-tabletin ja apteekista sain myöhemmin tietää että auts, lääke on kielletty raskaana olevilta, tosin syytä eivät tienneet. Toivottavasti Pöpö-parka ei kärsinyt pahoin. Huomenna siis ainakin saan tietää vieläkö sydänäänet kuuluvat. Olen jo kerennyt nähdä kaksi painajaista aiheesta.
–
Meidän piti mennä jouluksi kymmenvuotishäämatkalle kauan haaveilemaamme Kuubaan. Raskauden tultua kesällä selväksi en kuitenkaan uskaltanut varata matkoja, lento kun on aika pitkä, matkalla tarttuu aina vatsatauteja sun muita eikä kuubalaiseen terveydenhoitoonkaan ihan heti haluaisi tutustua. Nyt sitten olemme suunnitelleet tilalle Barcelonan matkaa. Eräänä päivänä ohikuulin radiosta kuinka eräs onnellinen kilpailija voitti kahden hengen Mauritiuksen matkat itselleen. Kaamea olo iski: minäkin haluan! Palmurannalle! Vielä kun voidaan kahdestaan! Barcelonan matka ei kiinnostaa enää pätkän vertaa. Laiha lohtu.
Filed under: neuvola
Oli ensimmäinen neuvolalääkärin vastaanotto ja olipa kokemus.
Pöpöllä on kaikki hyvin, sydänäänet kuuluivat napakasti, 155 lyöntiä/minuutissa. Edelleen tuntuu ihmeelliseltä tajuta että sisälläni on Joku.
Olen siis jo aikaisemmin ollut kahteen otteeseen puhelinyhteydessä neuvolalääkäriin S:n kanssa liittyen kilpirauhasen vajaatoimintaani. Koska kilpirauhahormonin tarve suurenee alkuraskaudessa, vajaatoimintaan annettavan kilpirauhashormonin määrää on seurattava ja kasvatettava raskauden aikana, jotta lapselle ei muodostuisi kehityshäiriöitä. Juttelin tästä jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä heinäkuussa, sain ohjeen käydä verikokeissa ja neuvolalääkäri S kertoi tulokset puhelimessa, konsultoi Kätilöopiston sisätautilääkäriä ja kertoi sieltä ohjeistetun, että raskauden alkupuoliskon ajan hormonin määrää seurataan verikokein 3-4 viikon välein. No näinhän on sitten tehtykin ja joka seurantavälin jälkeen lääkkeen määrää on kasvatettu. Ja vointi on ollut aivan ok.
No, noin kuukausi sitten soitin terveydenhoitajalleni varatakseni seuraavan käynnin hänen luonaan sekä ensimmäisen lääkäriajan, ja puhuin terveydenhoitajan kesäsijaisen kanssa joka kertoi, että en voi jatkaa neuvolalääkäri S:n potilaana, sillä hänellä on jo liikaa potilaita ja hän pitää vastaanottoa terveysasemallamme vain yhtenä päivänä viikossa. Asioisin jatkossa lääkäri V:n luona.
No, sinne siis menin tänään. Yritin puhella V:lle että minulle on tehty tällainen hoitosuunnitelma ja toivoisin että sitä noudatetaan jatkossakin. Hän oli eri mieltä, otti paksun opuksen työpöydältään ja luki minulle siitä, että kilpirauhaskokeet otetaan kolme kertaa koko raskauden aikana, kerran alussa, kerran viikolla 20 ja kerran viikolla 36 tms. Ja että tämä on ihan riittävää, ja jos haluaisin mieltä huojentaakseni enemmän kokeita, voisin käydä niissä yksityisellä, mutta julkisella puolella niitä ei minulle tehtäisi. Ja että hän noudattaa aina tätä kirjaa ja nämä ovat niitä samoja ohjeita joita kaikki muutkin lääkärit noudattavat. Ja että voin lukea ne netistä Käypä hoito -suosituksista. Ja että koska arvoni ovat olleet ihan raja-arvojen sisällä joka näytteenottokerralla, ei ole mitään tarvetta seurata tavallista tiheämmin.
Yritin useita kertoja päästä ääneen ja sanoa, että siitä huolimatta lääkäri S on heinäkuussa konsultoinut Kättärin sisätautilääkäriä joka on määrännyt näin ja hän voisi halutessaan kysyä tätä asiaa lääkäri S:ltä. Vastaus oli, että ei voi, koska S:llä on tällä hetkellä potilas. Sen sijaan lääkäri tarttui puhelimeen ja soitti Kättärille, josta ei kuitenkaan tuolla hetkellä pystytty vastaamaan hänen puheluunsa. Yritin vielä kerran kertoa, että minulla on ollut monimutkainen historia kilpirauhasen toimintahäiriöiden kanssa ja että lääkeannosten kanssa ei ole oikein koskaan ollut pitempää tasapainoista kautta. Ja että vointini ollut parempi kun arvoni ovat olleet raja-arvojen matalammassa, ei korkeammassa päässä, ja nyt joka kerralla mitattaessa arvoni ovat olleet siellä korkeammassa päässä ja lääkitystä onjoka kerralla lisätty. Hän naurahti ja kertoi että hänelläkin on viime talvena todettu lievä kilpirauhasen vajaatoiminta mutta hän on päättänyt sinnitellä ilman lääkkeitä joten hän kyllä tietää, millaiset oireet taudilla on.
En voinut jälleen muuta kuin ehdottaa hän kääntyisi lääkäri S:n ja Kätilöopiston konsultoivan lääkärin puoleen ja varmistaisi menettelyohjeet. Tässä vaiheessa lääkäri hermostui siitä, että vastaanottoajasta oli jo yli puolet mennyt ja kaikki perustutkimus oli vielä tekemättä. Ne tehtiin ja kas kummaa, verenpaineeni oli koholla ja vatsalihakseni kumman tiukkoja.
Jälleen istuimme nokakkain tuoleissa ja hän alkaa kirjoittamaan muistiinpanoja terveyskeskuksen potilasohjelmaan. Sen nähdessäni pyysin että hän katsoisi mitä lääkäri S on heinäkuussa kirjoittanut. Kun löydämme kohdan, siellä lukee selvästi juuri samat sanat kuin mitä olin yrittänyt lääkärille sanoa. Silloin yksinkertaisesti puuskahdin: Jos vain olisit uskonut, että puhun sinulle aivan totta, meidän ei olisi tarvinnut kinastella tästä ja olisimme jo selvittäneetkin tämän asian. Lääkäri sanoi, ettei hän tiennyt että olen puhunut lääkäri S:n kanssa jo heinäkuussa ja kertoi lukeneensa vain elokuun merkinnät. Sanoin puhuneeni koko ajan heinäkuusta, joten jos hän olisi kuunnellut, asia olisi ollut selvä. Lisäsin vielä että nytkin vielä sinä koko ajan keskeytät kertomukseni!
Olimme kummatkin ihan hiiltyneitä, ja sanoin että minulla on todella paha mieli siitä että et ole koko aikana uskonut, että puhun totta ja välittänyt tutustua tilanteeseeni minun kertomanani. Että luet vain kirjastasi etkä kuuntele potilasta. Lääkäri taas sanoi että hän voi pyytää anteeksi, ettei huomannut tutkia tietojani heinäkuulta alkaen ja lisäsi että samoin minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen vienyt näin kauan muiden potilaiden aikaa (olimme istuneet jo 40 minuuttia, enkä vieläkään tiedä, minkä mittainen vastaanottoaika edes on). Siihen taas hiillyin ja lisäsin, että ensinnäkin vastaanotto oli jo 10 minuuttia myöhässä tänne tullessani ja toiseksi, jos olisit kuunnellut minua, olisimme selvinneet puolessa tästä ajasta.
Sitten lääkäri kysyi, että miksi edes halusin hänen vastaanotolleen kun kerran olin ollut tyytyväinen lääkäri S:n kanssa alkaneeseen yhteistyöhön. No kerroin niin kuin asia oli: olisin toki halunnut jatkaa samalla lääkärillä, mutta kun terveydenhoitajan sijaisen mielestä hänellä oli jo sille ainoalle työpäivälleenkin liikaa potilaita. Tämä taas ei lääkäri V:n mielestä pidä paikkaansa, sillä S on ihan kokopäivätyössä kuten hänkin. Yhteistuumin sovimme, että jatkan S:n potilaana sitten seuraavilla kerroilla. Tämä oli varmaan ainoa asia josta olimme samaa mieltä.
Lopuksi lähtiessäni yritin keventää tunnelmaa sanomalla, että tärkeintähän on että lapsella oli tutkimuksen perusteella kaikki hyvin. Siihen lääkäri tuli vielä ihan ovelle lähelleni seisomaan ja sanoi, että koita olla ottamatta tällaisia asioita kovin sydämellesi ja lapsi tarvitsee nyt iloista ja onnellista äitiä. En sanonut mitään ja käännyin pois.
Ulkona alkoi itku. On kurjaa olla tiukka ja vaikea ja hankala, mutta tässä tilanteessa vain yhdistyivät kaikki ne asiat, jotka ylipäätänsä saavat minut muulloinkin takajaloilleni ja vielä tietenkin huoli siitä, että tämän lapsen puolia ei kukaan muu voi tässä vaiheessa pitää kuin minä itse. Että jos en saa tarvittavaa seurantaa kilpirauhasen toiminnan varalle, lapselle voi vaikka kehittyä ikäviäkin häiriöitä koko elämän ajaksi kannettavaksi ja hoidettavaksi. Että nyt, tässä ja nyt, on oltava tarkkana.
Poljin pyörällä työpaikkaa kohti ja tilitin asiaa puhelimessa ystävälleni. Puolivälissä matkaa päätin, että nyt on vain lakattava itkemästä. Yritin muistella sydänääniä ja miettiä, miten kuvailisin niitä miehelleni. Mitä ne muistuttivatkaan? Ehkä höyryveturia? Tuskin olin tuon ajatuksen saanut muotoiltua, kun huomioni kiinnittyi mustaan savuun joka tuprutti jostakin edestäpäin, pyörätien vieressä kulkevan rautatien suunnasta. 10 sekuntia myöhemmin sieltä tuli höyryveturi. Nauratti ja itketti yhtäaikaa.
Filed under: neuvola
Tänään sain Kättäriltä jo jonkin aikaa odottamani kutsut seuraaviin “kuvauksiin” eli siis siihen viikon 13 niskapoimu-ultraan ja viikon 19 rakenneultraan. Annetut päivät ja kellonajat sopivat hyvin, mies hieman murisi ensimmäisestä ajasta, mutta eiköhän pääse kuitenkin paikalle.
Ajanvaraustietojen mukana tuli asiallisesti tietoa siitä, mitä ultraäänitutkimuksilla etsitään ja mitä sitten tehdään, jos jotakin poikkeavaa löydetään.
Välillä aina mietin, että mitä jos…
Viime äitienpäivänä Hesarissa oli iso haastattelu naisista, jotka olivat päätyneet keskeyttämään raskautensa odottamansa lapsen vaikeavammaisuuden takia. Artikkeli oli rankkaa luettavaa, itketti ja oksetti.
Auts, viime päivinä vatsaa on väännellyt ilkeästi, lähinnä sieltä alavatsan puolelta, välillä jopa selästä. Tämä on erilaista kuin ne aikaisemmin olleet menkkamaiset nipistelykivut, jotenkin kipu on suuremmalla alueella ja tuntuu pitempään. Ensimmäisen kerran kipu yllätti toissailtana juuri kun olin suuntaamassa nukkumaan. Köllöttelin sitten sängyllä kippurassa ja yritin samalla torjua huolestuneita ajatuksiani ja saada unen päästä kiinni. Arvaahan siitä, että sitten lopulta näin unta keskenmenosta.
No, kivut tulevat ja menevät eikä mitään vuotoja ole ollut, joten kyse lienee tyypillisistä kohdun kasvuun liittyvistä kivuista tai sisäelimien siirtymisiin liittyvistä kivuista…. Näin vahvistettiin sekä ystävien että neuvolantädin taholta. Eli rauha maassa.
Samalla tajusin, että en haluaisi kuitenkaan menettää tätä lasta. Tämä raskausajatus on vaatinut niin paljon henkistä työtä, että jos menettäisin, ehkä en uskailtaisi yrittää uudelleen pitkään aikaan!
Kävimme tänään varhaisraskauden ultrassa, johon olin saanut lähetteen raskauden keston määrittämistä varten.
Aamulla ennen lähtöä mies kysyi, että jännittääkö. Kuulostelin ja tulin siihen tulokseen että ei jännitä, jotenkin enemmän on sellainen olo kuin olisi hämillään – hämillään siitä että no, tämmöiseenkin tilanteeseen sitten mennään.
Kättärin pihassa mies hamusi vielä kättäni ja puheli pehmeällä äänellä. Itse olin saada hepulin ja taisin jo tokaistakin että kaikki piippailu saa nyt riittää. Tärkeintä olisi nyt vain saada tämäkin homma tehtyä ja palattua taas tavalliseen päiväjärjestykseen.
No, siellähän se Pöpö meille sitten poseerasi. Mies tökki minua ultrauksen ajan kylkeen ja oli varmasti paljon liikuttuneempi kuin minä. Ehkä tämä oli hänelle se ensimmäinen kerta, kun asia jotenkin todentui uudella intensiolla.
Kävimme vielä yhdessä kahvilla ja juttelimme, että ehkä on parasta että kumpikin meistä saa tuntea omat tunteensa siinä järjestyksessä kuin ne tulevat: hän saa olla herkistynyt ja minä saan olla karski-kalle, jos se tarpeelliselta tuntuu.
Taas tuntui hyvälle palata töihin ja “paeta” arkielämään, tosin, ehkä vähän tavallista enemmän virnuillen, salaisuutta kantaen. Ja välillä aina mukaan saamaani kuvaa tuijotellen ja miettien, että jaahas, tuollainen kaveri on sitten muuttamssa meille. Ja muuttamassa meidät.
Niin, Pöpön iäksi määrittyi 9 viikkoa ja 3 päivää, laskettu aika on 5.3. Alkunsa sai siis kesäkuun puolivälin tienoilla. Joo-o, muistan yhden kesäisen illan jolloin kävimme uimassa ja moottoripyöräajelulla ja oli erityistä romantiikkaa ilmassa…
