Voi kun kaikki menisi nyt hyvin tämän loppuodotuksen ajan synnytykseen asti (ja sitten ja sen jälkeenkin tietty, mutta juuri nyt kannan huolta ensimmäisen etapin loppuun saattamisesta).
Tuntuu että silmiin ja korviin sattuu yhtenään tarinoita odottajista, joille on raskauden viime metreillä tapahtunut jotakin yllättävää, joka on johtanut vähintäänkin lapsen ja lähes omaankin menehtymiseen. Istukka irtoaa, veritulppa iskee…
Tietenkin kaikkien odottajien vuotuiseen määrään verrattuna näitä komplikaatioita tulee vain pienelle osalle odottajista, mutta mikään ei takaa, ettei sitä voisi tapahtua juuri omalle kohdalle. Joku on aina se yksi tuhannesta tai yksi sadasta tuhannesta tai…
Ihmettelenkin, ettei tähän ihan loppuraskauteen ole mitään vakkariultraa tai muuta laajempaa tutkimusta, jolla kaikilta tarkistettaisiin esim. lapsiveden määrä ja laatu, napanuoran pituus ja mutkaisuus, lantion koko ja alakauttasynnyttämisen mahdollisuudet ja ennen kaikkea istukan toiminnan tila ja mahdollisen rappeutumisen alku. Viimeinen neuvolalääkärin tapaaminen ei todellakaan tuonut vastauksia mihinkään näistä kysymyksistäni. Ainoastaan ohjeen: tarkkaile vauvan liikkeitä, niiden pitää tuntua säännöllisesti ja samanlaisina.
Ja minähän tarkkailen. Viime yönäkin herättyäni neljä kertaa aloin miettiä, että milloinkas viimeksi olen kuullut Pöpöstä mitään. Koputtelin ja taputtelin sankaria niin pitkään, että sain ärtyneitä potkuja terveisiksi. Sen jälkeen emme sitten saaneet kumpikaan unta pitkään aikaan. Mutta olipahan edes hyvä mieli valvoa.
Lapsiparasta varmaan tulee kosketukselle arka, kun sitä niin paljon tuonne kuplaansa muksitaan.
Pöpö viihtyy omassa kelluvassa yksiössään, potkii ja muljahtelee iloisesti. Neuvolassa arvioitiin että vielä alle kolmessa ja puolessa kilossa mennään eikä sankarista ole muutenkaan tulossa mitenkään kovin suurta. Kohtu on hieman laskeutunut, mutta ei vielä roiku synnytystä ennakoivaan tapaan. Supistuksia tulee ja menee, mutta mitään läheltäpiti-tilanteita ei todellakaan ole vielä ollut. Näyttäisi menevän vielä kunnolla aikaa, ennen kuin tämä kaveri lähtee liikkeelle ulkomaailmaan.
Olen aina ennen ollut erinomaisen lahjakas nukkuja. Voin nukahtaa missä vain, milloin vain, mihin aikaan päivästä vain. Sohvalle, television ääreen, kirjastoon tenttikirjan ääreen, lentokoneeseen, autoon… you name it. Äänet eivät häiritse, eivätkä valot. Ja jos johonkin satunkin heräämään, uni tulee takuuvarmasti uudelleen. Jos joskus yöllä herään, katson kelloa ja ihastelen, miten kauan saan vielä nukkua lisää.
Mutta nyt asiaan on tullut muutos. Viime viikon aikana öistä on tullut katkonaisia ja uudelleen unen päästä kiinni saaminen on vaikeutunut huomattavasti. Pahimmillaan nukun vain puolen tunnin pätkissä. Kaksikin tuntia yhtäjaksoista unta on jo ylellisyyttä. Vessahätä iskee ziljoona kertaa, joka vessareissun välissä on käännettävä kylkeä, niiden välillä taas närästysröyhtäykset kampeavat kurkkuun tai peitot hiostavat liikaa. Ja joka kerta herään ajatukseen että voi itku, olen taas hereillä. Katson kelloa ja ahdistun siitä, miten vähän se on ja miten pitkästi yötä on vielä jäljellä. Aamuseitsemän tuntuu ihanalle: on ihmisten aika jo nousta. Tässä tilanteessa on tietenkin suureksi eduksi, että aamulla ei tarvitse mennä töihin eikä päivällä tarvitse muutenkaan tehdä mitään, mitä ei jaksaisi tai huvittaisi. Päikkäreitä en uskalla ottaa vaikka kuinka väsyttäisi, se vain tekisi yötä vielä rikkonaisemmaksi.
No, vielä tuosta närästyksestä. Siinäpä yksi raskauden riemuista! Aikaisemmin en ollut moista ilmiötä tuntenutkaan. Sitten vain yhtenä marraskuisena päivänä ihmettelin, miksi lounaaksi syöty pestopasta ei tunnu tavoittaneen vatsanpohjaa ollenkaan vaan tuntui jumittuneen kurkkuun. Melkein olisin voinut vielä ronkkia sen sormillani takaisin. Polttelun ja röyhtäykset osasinkin sitten jo nimetä närästysvaivoiksi. Rennie ja kumppanit ovat olleet tehottomia alusta saakka. Valittelin asiaa Kätilöopiston lääkärille, joka paineli kohtuni yläreunaa mutisten: “tässä menee sitten kohdun takaosa…”. Samalla suuhuni tuli hulvaton määrä vatsahappoja, jotka sitten vaivalla sain nieleskeltyä takaisin ja mutistua: ” ja siinä sitten meni vatsalaukkuni alaosa…” Diagnoosi: kohtuni on erityisen korkealla ja painaa mainiosti vatsalaukkua ja ruokatorvea. Sain tehokkaat närästyslääkkeet, joita olen syönyt siitä saakka. Ne pitävät vaivan kohtuullisessa ruodussa, mutta riippuu aivan Pöpön asennosta ja aktiviteeteista, miten paljon putkea polttelee ja tavaraa seilaa edes takaisin. Aika usein pystyn tunnistamaan Pöpön asentojen yhteyden vatsalaukun ja ruokatorven toimivuuteen. Mitä enemmän siellä peppua heilutellaan, sitä enemmän emo yökkäilee.
Yöunien ja syömisen vaikeudet ovat varmaan osaltaan johtaneet siihen, että painoni on yllättäen lähtenyt putoamaan. Neuvolassa oltiin jo vähän huolissaan, kun mittarista puuttui yli kilo edelliseen punnitukseen verrattuna. Kotimatkalla ostin heti runsain mitoin herkkuja 
No, ainakin tuosta närästyksestä päästään sitten synnytyksen myötä eroon… Pöpö, tule jo!
Jostakin syystä blogilista ilmoittaa tämänkin blogin mysteerisesti päivittyneen torstaina yhden aikaan yöllä. Enpä tiedä miten. Kukaan ei ole ollut oikeasti asialla.
Pöpö se jatkaa kasvuaan. Eilen oli viimeinen lääkärineuvola. Kaikki on kunnossa, mitä nyt normaalia loppuraskauden turvotusta on tullut ja verenpaine on hieman tavallisesta tasostani noussut (on kuitenkin normaalin rajoissa, nousuun taitaa olla syynä tämän viikon suolaisen himoni). Kohdunsuu oli jo pehmeä, mutta ei avautunut. Eli kroppani tietää miten mennä kohti synnytystä. Lohdullista, ettei tarvitse itse osata tehdä mitään.
Ajan kulumista tulee mietittyä päivittäin. Laskettuun aikaan on nyt kolme viikkoa ja kaksi päivää. Periaatteessa Pöpö voi ottaa ja syntyä vaikka ensi viikolla. Tai sitten viiden viikon päästä. En kuitenkaan aio tässä vaiheessa vielä ryhtyä mihinkään kiirehtimistoimenpiteisiin, vaan uskon että hermoni riittävät vielä ainakin parin-kolmen viikon möhköilyyn, närästykseen, kolotukseen ja ähinään ja puhinaan.
Mutta muitahan tämä olotilani jo kiusaa. Mies on joutunut jo usean viikon ajan nukkumaan korvatulpat päässään, koska a) kuorsaan b) ähisen ja puhisen kylkeä kääntäessäni noin 20 kertaa yössä c) kolistelen vessaan ja takaisin noin 2-3 kertaa yössä. Ehkä meille molemmille olisi parempi, että muuttaisin alakerran vierashuoneeseen tai jopa suoraan vessaan nukkumaan. Siellä olisi suloisen lämmintäkin, vääntäisin lattialämmityksen täysille. Paitsi että eipä tuo Pöpön syntyminen taida noita öitä sen enempää rauhoittaa.
Tänään lähdemme kylävierailulle Tampereelle. Autoilu on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi. Ainakin meillä on niin kummallisen matala auto, että etuistuimelle istuminen ja herranjestas, varsinkin sieltä pois nouseminen ovat tosi operaatioita. Mies saa työntää takapuolesta tai kiskoa kädestä! Elokuvateatterikokemuksen jälkimainingit saavat myös miettimään miten selkä kestää autossa istumisen. No, täytyy vain pysähdellä välillä jaloittelemaan, jos kramppi meinaa iskeä. Leffasta ei niin vain lähdetäkään kävelemään. Tai jos lähdetään, ei tulla enää takaisin.
Tavaroiden hamuaminen alkaa olla jo hyvällä mallilla. Tänään haetaan pinnasänky tykötarpeineen. Harsovaippa- ja kantoliinakankaat on ostettu ja odottavat ompelemistaan. Melkein kaikki vaatteet on jo pesty. Ensi viikon tavoitteena onkin järjestää tuo yläkerta uuteen uskoon, eli etsiä vauvan sängylle ja hoitopöydälle omat paikkansa.
Juu, ja unipäivitystä myös: mies näki pari yötä sitten unta, että heti synnytettyäni jouduin kiireesti lähtemään hoitamaan jotakin asiaa. Mies jäi kahdestaan lapsen kanssa, ja hoksasi, että en ehtinyt edes huomaamaan, että Pöpö onkin tyttö.
Olin aamulla neuvolassa. Tahti tihentyy, tästä lähtien siellä käydään sitten kahden viikon välein. Samat rutiinit: pissa, hemoglobiini, paino, sydänäänet, kohdun korkeus… Kaikki ok, terveydenhoitaja kehui kun paino oli kolmessa viikossa noussut vain 750 grammaa joulusta ja suklaista huolimatta. Koko odotuksen aikana paino on kuitenkin jo noussut 8 kiloa, joten ihan hirveästi en haluaisi enää paisua. Eilen illalla säikähdin taas tankeroista peilikuvaani.
Muuten menee kivasti, paitsi ennennäkemätön naistenvaiva on iskenyt: synnytykseen valmistautuvat löystyneet lantionpohjanlihakset, vauvan aiheuttama paine virtsarakkoon sekä todella sitkeä yskä aiheuttavat inhaakin inhemman vaivan, pissankarkailun. Siis todella ällöttävää ja noloa ja kaikkea sitä. Voi fak. Otin heti neuvolassa ylös tiedot fysioterapiatuokioista, joissa opetetaan odottavien ja synnyttäneiden naisten lantionpohjalihasten jumppaa. Toivottavasti se kaupungilla riehuva karsea ripuli ei iske tänne osoitteeseen. Ripuli, virtsankarkailu ja yskä: mikä unelmayhdistelmä!
Tässä jokin aika sitten päivänä silmiini osui lehtijuttu, jossa päiviteltiin miten uudet äidit ja isät eivät osaa vauvanhoitoa, siis sitä päivittäistä hoitorutiinia: eivät tiedä, miten paljon vauvalle pitää laittaa vaatteita päälle tms. Tajusin että enpä minäkään osaa. Mistä olisin oppinutkaan, kun nuorempia sisaria ei ole, talouskouluun en mennyt vaikka melkein pakotettiin ja vauvanukkekin pärjäsi vähän heikommalla huolenpidolla.
Nyt kai sitten pitäisi itse aktivoitua, surffata netissä keräämässä tietohitusia, lukea oppaita, olla tiedonhakija. Sitten kun se käärö on tuossa rutisemassa, ei varmaan enää ehdi paljon sivuja selaamaan. Ja ei haluaisi ihan puolta vuotta tehdä kaikkea väärinkään, hikoiluttaa lasta lämpöhalvaukseen sen takia, ettei tajua sen vaatteita riisua kauppaan sisään tullessa.
Mutta kun tämä pää ei kestä vieläkään täysipäiväistä vauvahuumaa. Liian isot annostukset vauvakamaa vievät vieläkin tajun.
Kaaduin! Suoraan mahalleni!
Eilen oli tarkoitus viettää ihanaa leppoisaa sunnuntaipäivää kiireisen ja vilkkaan viikon päätökseksi. Aamu menikin hyvin kotona Hesarin ääressä. Saimme ajatuksen lähteä kaupungille katsastamaan Tuomaan joulutoria, syömään ja elokuviin. Mukava päivä edessä! Melkein.
Emme päässeet kuin bussilla kaupunkiin ja sen jälkeen ensimmäisiin liikennevaloihin Kaivokadulle, kun kompastuin ratikkakiskoihin ja lensin rähmälleni, mahalleni kadulle. Ensin kompastuin koholla oleviin kiskoihin ja sen jälkeen tein hätäisen korjausliikkeen, joka sekin epäonnistui: taas jalka osui edessäni olleeseen katukorokkeeseen. Muistan ajatelleeni monta kertaa, että saankohan tasapainoni takaisin. Että lennetäänkö tässä. Mies yritti hapuilla takistani kiinni. Ja niin sitä vain lennettiin, suoraan eteenpäin, suoraan mahalleen. Oikein liukumalla. Hyvä että vauhti pysähtyi niin että en liukunut aivan ajoradalle asti, sillä siellä autoileville oli juuri valo vaihtunut ja bussi rymisteli kohti.
Nousin ylös ja ähisin. Silmissä näkyi oikeasti tähtiä, sellaisia kirkkaita pisteitä joilla oli häntä. Pihisin ja puhisin. Mies hoki vieressä: “voi rakas, voi rakas, suoraan mahalleen.” Ylitimme kadun ja jäimme tsekkaamaan tilannetta. Minnekään ei erityisemmin satu. Ei ainakaan mahaan. Polveen ja olkapäähän ehkä vähän. Housunpolvet ehjät, takin etumus likainen.
Mieleeni tulivat ensimmäisenä rakenneultrassa tavatun kätilön sanat: lapsivesi suojaa vauvaa niin hyvin, että harvoin vauvoille mitään sattuu, vaikka äiti kaatuisi suoraan mahalleen.
Köpöttelimme järkyttyneinä eteenpäin. Menimme pariin liikkeeseen asioimaan, ja mietin kuumeisesti, mitä tehdä. Mitään kipua ei tunnu, vuotoja ei ole, Pöpö liikkuu kuin ennenkin. Huolestutti kuitenkin. Soitin taas tutuksi tulleeseen Kätilöopiston päivistysnumeroon ja sieltä pyydettiin tulemaan käymään tarkistuksessa.
Tunnin sisällä kaatumisesta olimme jo päivystysosastolla potilashuoneessa ja sydänkäyrää mittauttamassa. Kaikki oli käyrällä hyvin, Pöpön pulssi oli voimakas ja säännöllinen. Kätilö kertoili, että kaatumisesta voi vuorokauden sisällä seurata esimerkiksi istukan irtoaminen ja sen takia kaatuneet potilaat otetaan yleensä yöksi-kahdeksi seurantaan osastolle. Ja että vauvahan on niin iso, että jos hätäsektioon joudutaan, se pärjää kyllä kun keuhkoja kypsyttävää lääkettä vain annetaan. Kyyneleet tulivat silmiini: ei kai näin vakavasta asiasta ole sittenkin kysymys!
Kolmen tunnin päästä pääsin päivystävän lääkärin vastaanotolle ja ala- ja ultraäänitutkimuksiin. Kaikki oli kuitenkin hyvin, ei vuotoja, ei repeämiä, Pöpö kuulemma harjoitteli reippaasti hengitysliikkeitä ja liikkui virkeästi. Lääkäri kertoi, että pääsimme säikähdyksellä vaarallisesta tilanteesta, ja saamme mennä kotiin, kunhan ottaisin rauhallisesti ja palaisisin heti, jos voimakkaita kipuja tai vuotoja ilmaantuisi.
Hitsi soikoon. Kaatumisen tunne läikkyy vieläkin mielessäni. Miten ihmeessä sitä onkin niin kampura ja kompura? Nolottaa, kaikki kun aina varoittelevat portaista ja liukkaista, ja sitten menen kaatumaan ihan tavallisella suojatiellä. No, onneksi tämä tapahtui täällä kotikylässä, eikä esim. pari viikkoa sitten reissussa. Meksikon sairaaloihin en olisi välittänyt niin tutustua.
Olipa kiva lääkärikäynti Kättärillä! Alkuun paljastin, että olen edellisestä käynnistä hätääntyneenä käynyt heti perään yksityisellä ja kysyin, haluaisiko lääkäri nähdä sieltä saamaani lausuntoa ja ultraäänikuvia istukan sijainnista. Halusi, ja heti ne katsottuaan lääkäri sanoi, että olen käynyt hyvällä ja tunnetulla lääkärillä ja hänen arvionsa on varmasti luotettava ja että nämä yksityisklinikan paremmat koneet ovat näyttäneet tilanteen tarkemmin. Että mitään hätää istukan sijainnin suhteen ei ole.
Vielä lääkäri harmitteli, että jouduin menemään yksityiselle saadakseni “toisen mielipiteen”, sillä sen olisi kuulemma voinut saada Kätilöopistoltakin. Jaa….aa.. No, joka tapauksessa oli erittäin otettu tämän lääkärin ystävällisestä ja rauhallisesta asenteesta.
No, toki istukka ja Pöpö katseltiin taas uudelleen ja istukka oli kolmisen senttiä kohdunsuulta turvalliseen suuntaan eikä siis tule olemaan este eikä minkäänlainen riski normaalille synnyttämiselle. Pöpö potki ja rumpaloi kuvauksessa täysillä ja sai lääkärin ihastuneita kommentteja. Lapsivettä oli normaalisti, kohtu oli normaalin kokoinen ja Pöpö sopivasti alaspäin kääntyneenä.
Pyysin kokoarviota ja kerrottuani epäileväni neuvoloiden mittanauhamenetelmää sain lääkäriltä jo hieman kiihtyneen luennon siitä, miten kaikki hienotkin ultraäänikoneet ovat vain käyttäjänsä taitojen varassa. Että mittanauha on hyvä ja tarpeellinen väline ja kokenut arvioitsija osaa kyllä kohtua käsin tunnustelemalla ja mittanauhaa käyttämällä arvioida koon puolen kilon tarkkuudella oikein.
No, nyt sitä arviota tehtiin sitten ultralla ja Pöpö on kuin onkin hieman pienempi kuin mitä ikä antaisi olettaa: nyt, kun menossa on raskausviikko 28+0, niin kokoarvio antaa iäksi 26+4. Eli noin puolitoista viikkoa vähemmän. Mutta lääkärin mielestä tärkeintä on, että lapset kasvavat omaan kasvukäyräänsä nähden tasaisesti, eikä tämän kokoinen poikkeama ole mitenkään huolestuttava.
Lopuksi lääkäri vielä itse otti esille edellisen Kättärikokemukseni ja kertoi vievänsä palautetta kolleegalleen… että asioita pitäisi muistaa käsitellä potilaan kanssa perusteellisemmin ja hienovaraisemmin… Niin…
Tänään tuli muuten ensimmäinen joulukortti mieheni enon perheeltä. Sen saatteena olivat pienet neulotut vauvantossut, vaaleansinisillä raidoilla.
Mahani kasvaa! Olo on valtava! Ja tästä vain suurennutaan! OMG. (Ja vaikka menenkin jonkin käyrän alapuolella, veikkaan että lapsi ja kohtu ovat aivan standardikokoa. Oloni on yhtä mellevä kuin muillakin seitsemännellä !!! kuulla olevilla).
Kenkien solmiamisesta ei tule mitään. Ostin jo vetoketjulliset talvisaappaat, sellaiset hyvin matalakantaiset ja hyvin pohjasta kuvioidut, lähes mummomallit tottakai, että pysyn liukkailla pystyssä (jos tässä edes pakkasta ja lunta tulee ennen Pöpön syntymää).
Mammasukkahousutkin ovat jo käytössä. Tosin ei sellaiset viralliset, vaan ne Pirkkaniksit: isojen tyttöjen haarakiilalliset ja kantapäättömät, nurin päin puettuna.
Olo on hidas. Kaikki ikäiseni menevät kadulla ohitse. Eilen yritin juosta pysäkille jo ehtineeseen bussiin. Heti pisti mahaan. Onneksi joku papparainen kaivoi lompakkoaan niin pitkään, että ehdin köpötellä puolijuoksua mahaani kahdella kädellä pidellen bussille. Kaupungilla käytän ratikkaa ja metroa surutta, vaikka vain yhden pysäkin välin kulkemiseen. Ja kaksi kerrosta portaita voi mennä hissillä, tottakai. Muuten supistaa.
Huomenna on Kättärillä se istukkakontrolli: ultralla taas tsiigataan, onko istukka kohdunsuun päällä vai ei. Niin, se yksityinen 4-ulotteinen rakenneultrahan jo kertoi että syytä huoleen ei ole, mutta eiväthän ne sitä siellä Kättärillä tiedä. Tehköön oman tutkimuksensa. Toivottavasti tulokset eivät ole kovin ristiriitaisia!
Pöpö rummuttaa. Ja potkii. Pöpö Einari Potkuri Rumpalipoika.
Saimme tänään kuulla, että Pöpö saa serkun toukokuussa. Mukavaa tottakai! Mutta outoa asiassa on, että Pöpön mummi on tiennyt asiasta jo pitkään, eikä ole sitä meille kertonut vaikka olemme olleet tiiviisti yhteyksissä. Saimme kuulla asiasta ihan muilta ihmisiltä. Onkohan niin, että mummi on hieman mustasukkaisuuksissaan sukuun tulevista muista vauvoista? Vai luuleeko mummi, että me olemme? Mene ja tiedä.
–
Haikaranpesästä tuli synnytysvalmennuksia koskevakirje, meidän molempien nimellä. Hieno tapa tuo! Haikaranpesähän painottaa olevansa perhekeskeinen yksikkö, ja niin, kirjeetkin ovat puolisoille yhteiset. Juuri tuollaisissa pikkuasioissa ne isotkin linjanvedot sitten todentuvat.
–
Mahaani mittailtiin ekaa kertaa neuvolassa, ja mittavälineenä oli ällistykseksei ihan perinteinen ompelutöistä tuttu mittanauha. Lääkäri oli huolissaan, tuloksena kun oli kaikkien käyrien alarajojen alle jäävä luku. 18 cm tai jotain. Uudelleen mittauksella luvuksi tuli 19 cm. Oli jo kirjoittamassa lähetettä Kättärin päivystykseen, mutta sanoin että kiitos ei. Siinä pari viikkoa sitten tehdyssä 4-D ultrassa nähtiin, että istukka toimii hyvin, virtaamat ovat normaalit, vauvan koko on juuri sopiva ja keskikäyrällä ja sydän ja liikkeet ovat normaalit. En oikein usko että tuo mittanauhametodi voisi kertoa puoltakaan totuutta kohtuni koosta. Epäilen, että kohtuni on siellä jossakin syvällä, sillä varsinkin istuessa ja selällään maatessa se lähes ”häviää” näkyvistä. No, lääkäri tyytyi selityksiini. En aio huolestua tästä asiasta! Välillä muuten näen pieniä kuhmuja mahanahkassani. Sieltä kai pyrkii käsi tai kyynerpää pinnalle. Pieni rumpalipoika!
–
Maanantaina neuvolassa kyselin että milloin niihin synnytysvalmennuksiin sitten mennään. Jos haluaa Kätilöopiston tavallisille osastoille synnyttämään, valmennukset hoituvat oman neuvolan kautta, mutta jos haluaa Kättärin Haikaranpesä-osastolle, heillä on omat valmennuksensa. Ja vaikka olemmekin jo aikaisemmin kertoneet haluavamme Kätilöopistolle, niin sen Haikaranpesä-osastolle on vielä oma ilmoittautumisprosessinsa. Olin luullut että koska Kättäristä ja Haikaranpesästä on jo puhuttu moneen kertaan neuvolan tädin kanssa, asia olisi jo hoidossa “virallisia linjoja” pitkin. Että olisimme jo heidän tiedoissaan ja postissa tulisi sitten tietoja valmennuksesta jne. Mutta ei, käytäntönä onkin, että rakenneultrassa annetaan Kättäriltä esitteet ja ohjeet joiden mukaan sitten itse ilmoittaudutaan. Näin ei kyllä meille käynyt, emme saaneet mitään papereita tai suullista ohjetta aiheesta. Ehkä ultraajalla oli jo kiire kotiin, olimme päivän viimeisiä potilaita 
Anyways, nyt ollaan siis taas päiväjärjestyksessä. Soittelin ilmoittautumisnumeroon keskiviikkona, kyselin kysymykseni ja sain tarpeelliset tiedot. Haikaranpesän valmennettavilla on mahdollista käydä synnytyslaulukurssilla, heillä suositellaan luonnonmukaisia kivunlievitystapoja ja synnytystapoja, osa kätilöistä on erikoistunut homeopatiaan tai akupunktioon.
Meikäläistä, synnytysideologoiden valtataistelusta vielä neitseellistä äitiä, tuo hiukan jopa hämmensi. En ole oikein vielä ehtinyt muodostaa mitään mielipidettä siitä, mitä synnytykseltä haluan (lapsen turvallisen syntymän lisäksi). En ole puudutuksia vastaan, mutta en halua kipumaratonillekaan. Lähinnä Haikaranpesässä kiehtoo sen “pehmeys” ja asiakaslähtöisyys. Arvostan etukäteissuunnittelua, turvallisuuden tunnetta, kohtelua yksilönä, mahdollisuutta perhehuoneeseen, vierihoitoon, vierailijoihin…
Joten kerroin haluavani joukon jatkoksi. En ole riskisynnyttäjä (kilpirauhasjutuista huolimatta), en päihteiden väärinkäyttäjä, en liikalihava ja käytettävissäni on tukihenkilö, joka tulee mukaan valmennuksiin ja synnytykseen. Siispä tervetuloa! Saimme jo valmennuspäivätkin ja kellonajat.
Ja siellä valmennuksessa sitten ehtii rakentaa mielipidettä niistä muista asioista: puudutuksista, synnytysasennoista, imetyksestä ym.
Hih!
Eilen oikein säpsähdin kun tajusin, että olen jo viidettä kuukautta raskaana. Herttileijaa, tämähän on jo pitkällä. Enää ei olla “alkuvaiheessa”.
Sukupuolitiedosta johtuen nimimietintä sai uutta vauhtia. Jonkinlainen selvyys nimistä meillä oli jo aikaisemminkin, nyt sitten hiotaan. Haluamme ryhtyä kutsumaan lasta “oikealla” nimellä jo heti syntymästä saakka, eikä vasta ristiäispäivästä lähtien.
Neuvolasta sain raskaustodistuksen ja lomakkeen, jolla haetaan äityspäivärahaa ym. Jeps, nyt on siis se vaihe kun pitää päättää, milloin jää äitiyslomalle, ottaako äitiysavustuksen tavarapakettina vai rahana ja miten vanhempainraha jaetaan mieheni ja minun kesken.
Ja sain myös tietää, että nyt voisi olla jo aika soitella Kättärin Haikaranpesään ilmoittautuaksemme sinne.
Eli pikkuhiljaa tässä raskaudessa aletaan toden teolla valmistautumaan siihen, että tämä lapsi todella syntyy ja jää taloksi. Hurjaa.
