Voi kun kaikki menisi nyt hyvin tämän loppuodotuksen ajan synnytykseen asti (ja sitten ja sen jälkeenkin tietty, mutta juuri nyt kannan huolta ensimmäisen etapin loppuun saattamisesta).
Tuntuu että silmiin ja korviin sattuu yhtenään tarinoita odottajista, joille on raskauden viime metreillä tapahtunut jotakin yllättävää, joka on johtanut vähintäänkin lapsen ja lähes omaankin menehtymiseen. Istukka irtoaa, veritulppa iskee…
Tietenkin kaikkien odottajien vuotuiseen määrään verrattuna näitä komplikaatioita tulee vain pienelle osalle odottajista, mutta mikään ei takaa, ettei sitä voisi tapahtua juuri omalle kohdalle. Joku on aina se yksi tuhannesta tai yksi sadasta tuhannesta tai…
Ihmettelenkin, ettei tähän ihan loppuraskauteen ole mitään vakkariultraa tai muuta laajempaa tutkimusta, jolla kaikilta tarkistettaisiin esim. lapsiveden määrä ja laatu, napanuoran pituus ja mutkaisuus, lantion koko ja alakauttasynnyttämisen mahdollisuudet ja ennen kaikkea istukan toiminnan tila ja mahdollisen rappeutumisen alku. Viimeinen neuvolalääkärin tapaaminen ei todellakaan tuonut vastauksia mihinkään näistä kysymyksistäni. Ainoastaan ohjeen: tarkkaile vauvan liikkeitä, niiden pitää tuntua säännöllisesti ja samanlaisina.
Ja minähän tarkkailen. Viime yönäkin herättyäni neljä kertaa aloin miettiä, että milloinkas viimeksi olen kuullut Pöpöstä mitään. Koputtelin ja taputtelin sankaria niin pitkään, että sain ärtyneitä potkuja terveisiksi. Sen jälkeen emme sitten saaneet kumpikaan unta pitkään aikaan. Mutta olipahan edes hyvä mieli valvoa.
Lapsiparasta varmaan tulee kosketukselle arka, kun sitä niin paljon tuonne kuplaansa muksitaan.
“Onni täällä vaihtelee…”
Viikonlopun kyläreissu meni hyvin, autossa istuminen ei tuottanut mitään ongelmia (matkan pituus kaksi tuntia yhteen suuntaan) ja ystäväperheen lapsetkaan eivät aiheuttaneet kutinaa kummempaa allergiaa. Mutta kotiovea raottaessa tajusin, että mikään ei ole ihanampaa kuin palata hiljaiseen, siistiin ja rauhalliseen AIKUISTEN kotiin. Ja näin siis tajuaa ajattelevansa ihminen, joka on todennäköisesti palaamassa VIIMEISTÄ kertaa ”aikuisten” kotiimme edes yhden vaivaisen yön yli kestävältä reissulta. Ihan kohta tämäkin talo on muuttunut ensin imeväis-, sitten jyrsijä- ja lopulta termiittivaiheisen täystuhon majapaikaksi ja on täynnä sekasortoa, ääntä ja hajuja.
Jotenkin tuosta ajatuksesta jäi nahkea olo koko alkuviikoksi.
Jostakin syystä blogilista ilmoittaa tämänkin blogin mysteerisesti päivittyneen torstaina yhden aikaan yöllä. Enpä tiedä miten. Kukaan ei ole ollut oikeasti asialla.
Pöpö se jatkaa kasvuaan. Eilen oli viimeinen lääkärineuvola. Kaikki on kunnossa, mitä nyt normaalia loppuraskauden turvotusta on tullut ja verenpaine on hieman tavallisesta tasostani noussut (on kuitenkin normaalin rajoissa, nousuun taitaa olla syynä tämän viikon suolaisen himoni). Kohdunsuu oli jo pehmeä, mutta ei avautunut. Eli kroppani tietää miten mennä kohti synnytystä. Lohdullista, ettei tarvitse itse osata tehdä mitään.
Ajan kulumista tulee mietittyä päivittäin. Laskettuun aikaan on nyt kolme viikkoa ja kaksi päivää. Periaatteessa Pöpö voi ottaa ja syntyä vaikka ensi viikolla. Tai sitten viiden viikon päästä. En kuitenkaan aio tässä vaiheessa vielä ryhtyä mihinkään kiirehtimistoimenpiteisiin, vaan uskon että hermoni riittävät vielä ainakin parin-kolmen viikon möhköilyyn, närästykseen, kolotukseen ja ähinään ja puhinaan.
Mutta muitahan tämä olotilani jo kiusaa. Mies on joutunut jo usean viikon ajan nukkumaan korvatulpat päässään, koska a) kuorsaan b) ähisen ja puhisen kylkeä kääntäessäni noin 20 kertaa yössä c) kolistelen vessaan ja takaisin noin 2-3 kertaa yössä. Ehkä meille molemmille olisi parempi, että muuttaisin alakerran vierashuoneeseen tai jopa suoraan vessaan nukkumaan. Siellä olisi suloisen lämmintäkin, vääntäisin lattialämmityksen täysille. Paitsi että eipä tuo Pöpön syntyminen taida noita öitä sen enempää rauhoittaa.
Tänään lähdemme kylävierailulle Tampereelle. Autoilu on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi. Ainakin meillä on niin kummallisen matala auto, että etuistuimelle istuminen ja herranjestas, varsinkin sieltä pois nouseminen ovat tosi operaatioita. Mies saa työntää takapuolesta tai kiskoa kädestä! Elokuvateatterikokemuksen jälkimainingit saavat myös miettimään miten selkä kestää autossa istumisen. No, täytyy vain pysähdellä välillä jaloittelemaan, jos kramppi meinaa iskeä. Leffasta ei niin vain lähdetäkään kävelemään. Tai jos lähdetään, ei tulla enää takaisin.
Tavaroiden hamuaminen alkaa olla jo hyvällä mallilla. Tänään haetaan pinnasänky tykötarpeineen. Harsovaippa- ja kantoliinakankaat on ostettu ja odottavat ompelemistaan. Melkein kaikki vaatteet on jo pesty. Ensi viikon tavoitteena onkin järjestää tuo yläkerta uuteen uskoon, eli etsiä vauvan sängylle ja hoitopöydälle omat paikkansa.
Juu, ja unipäivitystä myös: mies näki pari yötä sitten unta, että heti synnytettyäni jouduin kiireesti lähtemään hoitamaan jotakin asiaa. Mies jäi kahdestaan lapsen kanssa, ja hoksasi, että en ehtinyt edes huomaamaan, että Pöpö onkin tyttö.
Listoja, taulukoita.
Viikon poissaolo töistä näyttää purkaantuvan tällä tavoin. Eilen siis väkersin tuota to do -listaa. Tänään olen istunut pari tuntia koneella laskemassa koko vuoden budjettia (!!!). Tarkoitukseni oli vain tarkistaa veroprosenttilaskurista miten lapsen saaminen ja kotonahoitaminen vaikuttavat paitsi omaani myös mieheni veroprosenttiin. Koska prosentit putoavat, olikin seuraavaksi laskettava, paljonko pienenneestä tulosta jää sitten kuukaudessa käteen.
Selvittely riistäytyi hieman käsistä, ja tulin rakennelleeksi mahtavan excel-taulukon useine kaavoineen. Tuloksena nimittäin oli, että veroprosentin lasku näyttää tasaavan pieneneviä tuloja ja vielä tämä ensimmäinen vuosi menee ihan mukavasti. Eli hyvinvointiyhteiskuntamme toimii ainakin excel-taulukossani. Kiitos kaikille! Nyt on talousspeksit selvät ja olo on tietyllä tapaa varmempi ja helpottunutkin.
Tosin kurkkasin jo hieman ensi vuodenkin puolelle. Talouteen astuvat aivan uudet tuulet, kun vanhempainpäiväraha aikanaan loppuu. Mutta se on sen ajan murhe. Nyt lähden pesemään pyykkiä.
Filed under: mietiskelyä
Että Pöpö on ihan appiukon näköinen 
Vauva-lehden jollakin palstalla oli lukijoiden hulvattomia kertomuksia siitä, mitä kaikkea odottamatonta lapset tuovat tullessaan. Yksi kirjoittaja kertoi, että synnytyksen jälkeen oli päässyt ylimääräinen ähkäisy, kun oli tajunnut että juuri pungerrettu esikoispoika on aivan kuin ilmetty isoisänsä.
Iik!
Filed under: mietiskelyä
Tässä lista keskeneräisistä asoista. Itselle ja muille ihmeteltäväksi.
Pese vaatteet, silitä tarvittavat.
Tyhjennä hoitopöydäksi tulevan lipaston laatikot. Viritä hoitopöytä käyttökuntoon.
Hommaa pinnasänky.
Osta kangaskaupasta muovitettua froteeta, pinnasängyn pehmusteet, niiden päällyskankaat, kantoliinatrikoota.Ompele kantoliinat
Osta patja pinnasänkyyn
Hommaa kapaloliina
Hae lisää vaatteita ja tarvikkeita S:ltä, M:ltä ja H:lta.
Osta
- amme
- kaksi roskista tms. vaippapyykkiä varten
- digitaalinen kuumemittari
- rintapumppu- imetysliivit
- bepanthen-voidetta
- septidin-suihketta navan hoitoon
- siteitä
- aloituspaketti kertakäyttövaippoja
Selvitä tuberkuloosirokotusasia
Pakkaa sairaalakassi
Hae vaunut liikkeestä
Joskus raskaana olevat eivät tunnu sietävän enää yhtäkään lisäpäivää odotusta. Nähtävästi en ole vielä näin pitkällä, sillä eilen huomasin ajattelevani, että kunpa aika ei kuluisi näin nopeasti. Yhtäkkiä äitiyslomaa on vierähtänyt viikon verran vaikka en ole saanut kuin kaksi koneellista pyykkiä pestyä. Aluksi pelkäsin pitkästyväni, mutta niin vain aika tuntuu hurahtavan ohi kaikenlaista epäoleellistakin puuhatessa. Laskettuun aikaan ei ole enää kuin 30 päivää (“Ei ole koskaan ollut näin lähellä,” kommentoi mies nokkelasti)!
Samaan aikaan fysiikka etenee vääjäämättömästi kohti synnytystä. Pari päivää sitten kuvioihin tulivat liitoskivut. Juu, ne ovat juuri sitä miten niitä on kuvailtukin: esimerkiksi tuolista liikkeelle lähtiessä peffassa jomottaa samaan tapaan kuin lapsena sen jälkeen kun oli pudonnut polkupyörän tangolle. On mieletöntä että näin vain tämä raskauden salainen ohjelma tekee työtään minussa vaikka en osaa sitä itse millään tavalla hallita tai auttaa. Kroppani toimii luonnostaan lapsen hyväksi: liitokset pehmenevät ja leviävät että lapsi pääsisi laskeutumaan ja synnytys olisi aikanaan mahdollinen.
Huomaan joka päivä kuulostelevani Pöpön olemisia yhä vaativammin ja tarkemmin. Silmiini on osunut aivan liian monta lehtijuttua viimeisillä raskausviikoilla kohtuun selittämättömästi kuolleista vauvoista. Aamulla ensimmäiseksi yritän herätellä Pöpöä lempeillä tönäyksillä ja jutteluilla. Olen kiitollinen kaikista potkuista ja muljaisuista, sillä ne kertovat ihanasti että virtaa piisaa ja kaikki lienee riittävän hyvin. Olisi hirvittävän järkyttävää menettää lapsi tässä vaiheessa. Yritän rauhoitella itseäni ajatuksilla, että todennäköisesti kaikki menee moninkin tavoin hyvin. Silti jollekin ne ikävätkin asiat aina tapahtuvat, eikä meillä ole tietenkään mitään takuuta siitä, että ne eivät osuisi juuri meidän kohdallemme.
Samoihin sekaviin ajatuksiin kuuluu se, että eräänä päivänä tajusin alkaneeni jo “kaipaamaan” tätä odotusaikaa. Kohta tätä ensimmäistä kertaa raskaana olemisen ihmeellistä välitilaa ja oloa ei enää ole, se on muisto vain.
Kohta Pöpö menee armeijaan! Apua!
Tänään on sitten se kuuluisa ensimmäinen äitiyslomapäivä. Mies heräsi seitsemältä kuten tavallista ja kiiruhti töihin ennen kahdeksaa. Minäkin nousin seitsemän jälkeen, mutta vietin rauhaisan aamun: söin kerrankin kunnollista aamiaista ja luin Hesaria hartaudella. Kymmeneneksi menin neuvolaan ja puolilta päin treffasin niin ikään äitiyslomalla olevan ystävättäreni kanssa. Iltapäivän alku menikin vauva-asioita turistessa ja nyt olen tässä. Ihastelen talvimaisemaa ja auringon kirkasta paistetta valkoisten hankien keskeltä. Ja vielä olisi noin 35 päivää edessä ennen lapsen syntymää.
Kaiken kaikkiaan olo on kahtiajakoinen: toisaalta osa minusta kiirehtisi tekemään yhtä sun toista: ostamaan, siivoamaan, järjestelmään, lukemaan, treffaamaan, suunnittelemaan, tekemään kaikki ne asiat joita voi vielä omaan rytmiin itsekseen tehdä. Ja toinen puoli minusta sanoo, että mikään ei juuri iske tai huvita: näillä kiloilla, näillä kolotuksilla, näillä huonosti nukutuilla yöunilla, tässä räkätaudissa ei jaksa/ei innostu/ei pääse.
Ehkäpä ensin keskityn sairastamaan tämän flunssan. Sitten ehtisin vielä vaikka vähän kiertelemään kaupungilla ja vaikka uimaan, leffaan ja lounaalle kavereiden kera. Ja sen jälkeen vielä linnouttautumaan kotiin harrasta odotusta harjoittamaan.
It’s a plan.
Filed under: mietiskelyä
Mona tuossa edellisen postauksen kommentissa kyseli äitiyslomalle jäämisen fiiliksistä.
Niin, joululomalta töihin palatessa tuntui hurjalle ajatella että jo muutaman viikon päästä olisin jättämässä tämän virkanaisen elämäni ja keskittymässä vallan oman navan ja kohta pienen lapsen hoitoon.
Töissä olen viime viikot perehdyttänyt sijaistani ja täytyy sanoa että tietyllä tasolla omasta, rakkaastakin työstä luopuminen on vaikeaa ja sen jättäminen jonkun toisen, itselle tuntemattoman henkilön käsiin on haasteellista…
Toisaalta koska fyysinen olemukseni on parin kolmen viime viikon aikana rampautunut huomattavasti, tuntuu mukavalle ajatella että ihan kohta tämä kiireinen elämä hellittää ja huonot yöunet voi paikata pitkillä päikkäreillä. Lisääntyvä öinen vessassa käyminen, jatkuva närästys, pitkään ollut kröhä ja sen seurauksena tulleet selkäkivut katkovat yötäni niin lahjakkaasti, että luulenpa ettei edes Pöpö syntyessään voi paljon untani tämän risaisemmaksi tehdä.
Kaikki lastentarvikkeiden hankkimiset ym:t ovat jääneet tänne loppusuoralle. Olemme olleet niin sairaalloisia koko tämän joulunseudun ja alkuvuoden, että meistä ei ole ollut ostosmaratoneille. Nyt perjantaina ja lauantaina sitten lähdimme “vaunumetsälle”. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun elämässäni kävin lastentarvikeliikkeessä. Kunto tahtoi loppua kesken, varsinkin perjantaina työpäivän jälkeen kaupoissa kiertely loppui lyhyeen sillä supistukset yltyivät jatkuviksi. Lauantaina kiukutti muuten vaan Eli nämäkin asiat olisi ehkä kannattanut hoitaa jo jokin aika sitten, eikä jättää tänne rampoihin päiviin.
Vaunujen lisäksi tulisi jotenkin ratkaista ensisänkykysymys (en ottanut sitä äitiyspakkausta, niin ei ole edes sitä kuuluisaa laatikkoakaan), ostaa kenties pinnasänky ja loihtia siihen patja, pehmusteet ja verhoilut, hankkia läjä erinäisiä vauvanhoidollisia pientarvikkeita (kuten amme), pestä lahjaksi/lainaksi saadut vaatteet, hankkia ne ensimmäiset kestovaippatarvikkeet, laittaa hoitopöytä valmiiksi ja lukea vielä kilometreittäin synnytys- ja lastenhoito-oppaita. Eli asioita riittää, ja oman jännityksensä tuo sekin, että ei voi oikein tietää, onko Pöpö tulossa hyvissä ajoissa ennakkoon vai odotammeko häntä vielä yliajallekin eli ehdinkö järjestellä pikkupuserot vielä toiseenkin kertaan…
Mutta varsinkin nyt viime viikonlopun blues-fiiliksissä mietin kyllä, että mitä tapahtuu mielialoilleni kotiin jäämisen myötä. Töissäkäyminen tuo kuitenkin aikuiskontakteja, rytmiä elämään ja ennen kaikkea vaihtelua ajatuksiin. Täällä kotona saattaa jäädä omien kipujensa ja kramppiensa kanssa seurustelemaan ja mieli mustuu herkemmin. Hmm.
Haikaranpesän synnytysvalmennuksen ensimmäinen osa on nyt takana. Ja päällimmäisenä on hyvä, luottavainen fiilis, eli synnytyspelkoklinikalle ei taida sittenkään olla asiaa.
Valmennusryhmässämme on seitsemän esikoistaan odottavaa pariskuntaa, ja kaikkien laskettu aika on maaliskuun alkuviikolla. Ensimmäinen yllätys oli jo se, että ryhmämme on näin pieni. Mielikuvissani olin kai nähnyt noin kolmenkymmenen pariskunnan makoilevan kärsivän näköisenä jumppasalin matoilla ja tekevän hengitysharjoituksia… Toinen yllätys oli se, että suurin osa meistä oli hyvinkin jo yli kolmenkympin iässä. Juu juu, ensisynnyttäjien keski-ikähän on korkea, jotain 27-28 vuoden luokkaa, mutta nyt näytti siltä, että me olemme suurimmaksi osaksi lähempänä 35 tai jopa 40 vuotta kuin 30 vuotta.
Tällä ensimmäisellä kerralla kätilömme kertoi Haikaranpesän erityisominaisuuksista, synnytyksen normaalista kulusta ja Haikaranpesässä saatavista kivunlievitysominaisuuksista. Kaiken kaikkiaan jäi hyvin rauhallinen olo, sellainen että täällä synnyttäjä perheineen otetaan henkilökohtaisesti vastaan ja kohdataan paitsi yksilönä, myös perheenä ja heidän koko perheen hyvinvoinnin eteen todella nähdään vaivaa.
Koko Kätilöopisto ja varsinkin sen Haikaranpesä-osasto on tunnettu pehmeitä arvoja ja vaihtoehtoja edistävänä synnytyspaikkana. Olikin aika sykähdyttävää oikeasti kuulla, että ne verkkosivuilta ja kirjallisuudesta poimitut vaihtoehtoiset “pehmeät” toimintatavat ovat oikeasti a) toimivia b) lääketieteellisen koulutuksen saaneet työntekijätkin tietävät niistä c) ja jopa kannustavat niiden käyttöön. Luin jostain joskus, että jos synnytys ei ota edistyäkseen, synnyttäjän nännien hierominen auttaa elimistöä erittämään oksitosiinihormonia ja käynnistämään/edistämään synnytystä. Lukiessani tästä ajattelin, että joopa joo, monessakohan synnytyssalissa kätilöt jaksavat katsella kun isä hieroo äidin nännejä… Mutta niin vain tämä meidänkin kätilömme kertoi tästä vinkistä. Että silleen. Mikään inhimillinen ei taida olla synnytyssalissa vierasta.
Varsinainen huippuhetki oli, kun pääsimme näkemään yhden neljästä synnytyshuoneesta. Ja ensimmäinen, mikä silmiini osui, oli parivuode! Olipa yllätys. Mielikuvissani olin luullut että synnytyssali olisi kellarissa sijaitseva vihreäksi kaakeloitu kolkko leikkaussali, mutta tämä huone olikin kuin pieni makuuhuone söpöine verhoineen, radioineen, isoine ikkunoineen, keinutuoleineen. Tietenkin esillä oli myös tietokone ja ilokaasumaskeja sun muita mittareita, mutta huoneen tunnelma oli hyvin rauhallinen ja kotoisa. Kylläpä tuonne uskaltaisi tulla.
