Anoppi ja appiukko olivat viikon kylässä, tekemässä remonttia mieheni siskolle ja samalla vähän auttelemassa meitäkin. Viikon päästä tulisi sitten äitini joulukylään. Liikennettä piisaa.
Pöpö sai joulupostissa sukulaistädin kortin mukana ihanat pienet villasukat. Sinisillä raidoilla.
Tänään kaupassa käydessä pysähdyin pitkästä aikaa lehtihyllyn äärelle. Kaksplussassa oli otsikko: Onko teillä vaativa vauva? Pitihän se lehti ostaa, vaikka siltä varalta että meille tulisi se vaativa vauva. Lehtijuttu kertoi perheestä, jonne oli todellakin tullut se vaativa vauva, joka kolmen viikon iästä on ollut itkuinen, levoton, hermostuva ja jota hoitaessa koko perhe on ollut lujilla. Mitään fyysistä vammaa/sairautta ei oltu löydetty, eikä myöskään mitä ratkaisevaa apua. Oli vain jaksettava.
Juttu oli pelottava. Tuli kamala olo. Mihin tuollaiset lapset saa palauttaa?
Tutkimustulokset kertovat että raskaus kuulemma kutistaa naisen aivoja 5 % verran, tosin koko palautuu raskauden jälkeen ennalleen. Ystävä sen sijaan kertoi, että raskaus ja äitiys ovat peruuttamattomasti huonontaneet hänen muistiaan. Nyt niitä oireita on täälläkin.
Makoilin eilen illalla kaikessa rauhassa olkkarin sohvalla lehteä selaillen. Mies laittoi kahvia tippumaan. Jonkin ajan kuluttua hän huhuili tietokoneen ääreltä, että kahvi on valmista ja sitä saa mennä hakemaan. Nousin ähisten ja menin keittiöön, valitsin hartaasti, mihin mukiin kahvia kaataisin (otanpa tuon kivan pienen sinisen) ja menin jääkaapille hakemaan maitoa (onpas se maitopurkki kummassa paikassa jääkaapin alahyllyllä), kaadoin maidon kuppiin ja käännyin istuakseni keittiön pöydän ääreen ja..
siinä pöydällä oli jo yksi aivan samanlainen sininen mukillinen kahvia, maitokin oli jo valmiiksi kaadettu, tosin kahvi oli jo jonkin verran jäähtynyttä. Toruin miestä, että miksei hän kertonut jo kaataneensa kahvinkin minulle valmiiksi, olisin mennyt aikaisemmin juomaan enkä kaatanut itselleni toista kupillista turhaan. Hän kiisti kovasti edes nousseensa tietokoneelta koko aikana mihinkään.
Ällistys oli suuri. Olenko siis käynyt keittiönkaapilla, kahvinkeittimellä ja jääkaapilla itse itseltäni salaa? Pelottavaa…
Niin, siellähän se masussa kuulee kaiken, äidin äänen, isän äänen, kodin äänet. Haistaa kodin hajut, maistaa voimakkaan ruoan maut. Erottaa auringon paisteen ja pimeyden vaihtelut.
Se koti, johon se laitokselta tuodaan, on sille ihan tuttu jo masun läpi kuultuna, haistettuna, maistettuna. Näkee vaan vähän paremmin.
Nämä ajatukset ovat kovasti ihastuttaneet. Olin joskus puolitoista vuotta sitten tilaisuudessa, jossa Minna Huotilainen Helsingin yliopistosta kertoi tutkimuksesta, jolla selvitetään, mitä sikiöt osaavat ja oppivat. Oli todella mielenkiintoista.
Huotilaisen artikkelin voi lukea vaikka tästä: http://www.tieteessatapahtuu.fi/0404/huotilainen.pdf
Mitähän Pöpö tietää kodistamme? Eilen se ainakin kuuli, kun isänsä kanssa lauloimme ja soitimme joululauluja kitaralla ja trumpetilla. Musisoinnin aikaan oli rauhallista, sen loputtua alkoi potkukimara.
Nyt lähden tarjoamaan sille kahvinhajuja.
Edellisen postauksen jälkeen soitin neuvolaani kysyäkseni noista supistuksista ja nipistyksistä. Sekä terkkari että neuvolalääkäri olivat poissa ja koska ajanvaraaja oli ihan neuvoton (“Voi voi, siitä on 20 vuotta kun itse olen viimeksi ollut raskaana, en kyllä tiedä, mitä sinun pitäisi tehdä”), soitin Kättärin äitipolille ja sieltä vielä synnyttäjien päivystykseen. Ja sain tungettua itseni päivystysjonoon.
Kolmen ja puolen tunnin odottamisen jälkeen pääsin lääkärille 15 minuutiksi: otettiin näytteitä tulehduksien poissulkemiseksi (jos sattuisi olemaan tippuri tai klamydia…) ja sitten ultrattiin. Ultrassa lääkäri totesi, että istukkani on ns. etinen eli sijaitsee ei-toivotusti kohdunkaulan päällä ja näillä näkymin estää alatiesynnytyksen. Olipa täydellinen yllätys, sillä vain kolmisen viikkoa sitten tehdyssä rakenneultrassa istukka todettiin olevan juuri hyvällä paikalla takaseinässä eikä estävän synnyttämistä. Istukan sijainti suhteessa kohdunkaulaan voi vielä raskauden aikana muuttua, joten sain uuden ultra-ajan joulukuun puoliväliin istukan tarkistusta varten.
Vielä jäi selvityksen alle, mistä supistukset ja nipistelyt oikeastaan johtuvat. Ehkä tulehduksesta (tulokset tulevat tällä viikolla), ehkä istukasta, ehkä liiasta rehkimisestä, ehkä jostakin aivan muusta. Lääkäri kuitenkin ilmoitti kirjoittavansa sairauslomaa kaksi seuraavaa viikkoa. Muistutti vielä, että jos kivut lisääntyvät, yltyvät tai tulee vuotoja, on tultava takaisin sairaalaan. Lappu kourassa lähdin tilailemaan taksia.
Sairaalasta ulos päästyäni olin ihan puulla päähän lyöty: apua, olenko todella niin sairas että tarvitsen kaksi viikkoa sairauslomaa? Mitä tässä nyt pitää oikein varoa ja mitä ei? Mitä se istukka-asia oikein tarkoittaa?
Surffailu netin ääressä ei helpottanut asiaa. Eteisistukasta tai etisestä istukasta on tarjolla vähän ja ristiriitaista tietoa. Yksi lääkäri ilmoittaa, ettei ennen viikkoa 22 tehdyt vatsan päältä ultratut diagnoosit tule pitämään lopussa paikkaansa. Useimmat sanovat, että diagnoosit muuttuvat suurimmalla osalla odottajista kohdun koon kasvaessa. Varoa pitää kaikkea: rehkimistä, liikuntaa, pomppimista, yhden lääkärin mukaan jopa seksi on ehdottomasti kiellettyä! Riskit, joita eteistukka aiheuttaa, ovat hirvittäviä: istukan vuotaminen ja repeily reunoistaan, ennen aikainen irtoaminen, siihen liittyvä äidin tai vauvan hengen vaarantuminen, sektiosynnytys, siitä seuraavat lapsettomuusongelmat, kohdun repeäminen …
Tämän kaiken luettuani menin ihan sekaisin. Tarkkailin hermostuneena supistuksiani ja vihlaisujani ja mahdollisia vuotoja. Säikähdin lapsen liikkeitäkin, tuntui niin kuin nekin olisivat jo vaarallisia. Ihmettelin sairauslomaani; olenko nyt todella riskiryhmässä ja onko minun varottava tuota kaikkea? Olenko muuttunut käveleväksi aikapommiksi, joka repeää jollakin sopimattomalla hetkellä ja vuotaa kuiviin? Uskallanko poistua synnytyssairaalan liepeiltä ollenkaan? Olenko matkustuskiellossa? Miksi lääkäri ei puhunut mitään siitä, miten sairauslomalla pitää olla? Uskoako kaikkea tuota vaarallisten asioiden listaa?
Lopen uupuneena soitin sitten takaisin päivystykseen ja kysyin tarkennusta hoitajalta. Hän painotti, että olen saanut sairauslomani supistusten takia ja tässä vaiheessa riittää, että otan hieman tavallista rennommin. Istukan sijainnin suhteen en saa nyt mitään “käyttäytymisohjeita”, vaan sen sijainti todellakin määritellään myöhemmin uudelleen ja useimmilla ongelma on jo poistunut tuohon mennessä. Ja että saisin elää ihan tavallista elämää ja matkustellakin siihen saakka.
Silti, vieläkin, pelottaa. Miksi nyt ei pitäisi varoa, jos kaikkea tätä kamalaa tapahtuu niille, joilla se istukka on väärässä paikassa? Jäin vielä miettimään, että onko kyse siitä, että eteisistukkaan liittyvät riskit ovat vielä raskauden puolivälissä epätodennäköisiä ja lisääntyvät nimenomaan loppuraskaudessa? Vai mistä on kyse?
Filed under: kysymyksiä
Olen huomannut blogini statistiikkatiedoista, että tähän blogiin on hyvin usein päädytty etsimällä hakukoneista artikkeleita, jotka vastaisivat johonkin suoraan kysymykseen tai aiheeseen, kuten “Miten kertoa raskaudesta”, “En tiennyt olevani raskaana”, “Lentäminen raskaana” tai “Milloin maha alkaa näkyä?”. Olen ajatellut, että jos omat ajatukset jonakin päivänä tyssäävät, alan kirjoittamaan näistä hakutietojen perusteella ihmisiä kiinnostavista aiheista laajalla neljän kuukauden odottamiskokemuksellani ;)
Ystäväperhe oli viikonloppuna kyläilemässä. Juttelimme paljon lasten tuomasta arkielämän muutoksesta. Ystävätär on ammatiltaan perheneuvoja, ja osana työtään pitää teemailtoja ensimmäistä lastaan odottaville perheille. Hän oli kiinnostunut kuulemaan, mitä kysymyksiä mielessäni nyt parhaillaan liikkuu. Onhan heillä omaakin kokemusta lasten saamisesta, mutta hän halusi kuulla aivan tuoreita kysymyksiä. Luettelimme niitä aimo listan.
Hyvät ensimmäistä lastanne odottavat immeiset, auttakaa naista mäessä! Jättäkää perheneuvojalle kysymyksiä tähän kommenttilaatikkoon! Hän poimii ne sieltä ja vastaa niihin nimeltämainitsemattomassa kaupungissa jonakin sopivana ajankohtana. Joku esikoistaan odottava niistä ainakin hyötyy.
Sen lisäksi voimme tietenkin itsekin vastata niihin toinen toisillemme.
Yöllä, vessasta tultuani, jäin ajattelemaan selällään nukkumista.
Parisen viikkoa sitten kaveri kysyi että pystynkö vielä nukkumaan entiseen tapaan selälläni. Ihmettelin, että miksipä en pystyisi. No kuulemma selällään ollessa kasvanut kohtu painaa lantion suuria verisuonia ja selällään olemisesta seuraa heikotuksen tunnetta sekä itselle että lapselle. Esim. raskauden loppuaikoina voi olla vaikeaa käydä hammaslääkärissä, koska makaavassa asennossa alkaa pyörryttämään.
No niinpä sitten klo 2.45 löysin itseni ymiettimästä tätä asiaa. Onkohan Pöpö ihan hapenpuutteesta sinisenä selällään nukkumiseni takia? Johtuvatko toistuvat päänsärkyni tästä?
Jatkoin nukkumista kyljellään. Aamulla niska oli ihan jäykkänä, pää kääntyi oikealle 45 astetta, vasemmalle tuskin kolmeakymmentäkään.
Auts.
Tästä on tulossa ongelma. Itselleni.
Eilen tapasin erästä raskaudestani innoissaan olevaa kaveriani pitkästä aikaa. Ensimmäiseksi hän tökkäsi etusormellani läskieni uumeniin ja sanoi ihmeissään: “Ei näy vielä mitään!”.
Ja seuraavaksi: “Kai te ootte jo kertoneet edes teidän porukoille?” No ei olla.
Siis näkyy vai ei näy? Riippuu päivästä ja turvotuksesta ja vaatteista ja asennosta. Itselle näkyy, kaikille ei . Kerran olen huomannut työpalaverissa raskaudestani tietämättömän henkilön tiirailevan vatsanseutuani kysyvällä ilmeellä. Ehkäpä aavistellen jotakin. Vedin välittömästi vatsaa sisään, ajattelematta sitä sen enempää.
Kai se on kohta kerrottava näille sukulaisillekin. Olen alkanut pelkäämään, että mieheni sisko yllättää minut kohta joltakin mammavaateosastolta tai kotiin tulevat yllätysvieraat törmäävät olkkarin pöydällä olevaan vauvakirjaan. Mutta kun, mutta kun, en halua joutua vastaamaan vointiani ja ajatuksiamme ja suunnitelmiamme koskeviin ruusunpunaisiin kysymyksiin. Voin kuvitella seuraavaa:
“Onpa se ihanaa että teille tulee nyt vauva!” – No ihan tavallista. Ihmiset lisääntyvät. Niin sitten päätimme mekin.
“Ajattelimme jo, ettette te lasta koskaan hankikaan”.- Niin mekin ajattelimme mutta sitten tajusimme, ettemme halua olla 70-vuotiaina lapsettomia.
“Olen jo katsellut tuota Höpöhallin luetteloa että mitä sieltä vauvalle tilattaisiin” – Konsultoi meitä ensin ennen kuin lähetät tilauksen. Ei kiitos mitään vaaleanpunaista, -sinistä tai karvaista ja muovista.
“Kai tämä ei jää ainoaksi”. -Katsotaan nyt miten hermot kestävät.
“No nyt sinulle tulee sitten pitkä tauko työelämään”. -Kyllähän ne isätkin sitä hoitovapaata haluavat käyttää.
“Nyt sinun pitää ottaa ihan rauhallisesti ja muistaa levätä paljon” – Joopa joo. Just ajoin pyörällä 18 kilometrin lenkin.
Lauantaina eräissä juhlissa tapasimme naapuriin viime viikolla syntyneen pikkutytön ensimmäistä kertaa. Näytti ihanan pienelle tuhisevalle käärölle, ei vielä tehnyt muuta kuin söi ja nukkui. Äiti ja isä näyttivät onnellisille ja hyvinvoiville, kahden tunnin syöttöväleistä huolimatta äitiä ei väsyttänyt ja koko perhe viihtyi juhlissa pikkutunneille.
Sunnuntaina, eräissä toisissa juhlissa, oli yhtä aikaa kanssamme vieraina useita lapsiperheitä. Yhdessä perheessä oli noin kolmevuotias pieni pojanviikari, joka näytti kiitävän pulasta toiseen. Kolmessa sekunnissa ehti tapahtua seuraavaa: 1. sekunti: pojalla oli sakset kädessä. Ne otettiin pois. 2. sekunti: poika tarttui koiraa kurkusta ja koira juoksi hätääntyneenä ovesta ulos. 3. sekunti: poika tämmäsi sormensa keittiön korkeimmalle työtasolle asetettuun täytekakkuun.
Kotiin palattuamme rojahdimme ihanaan hiljaisuuteen. Minua itketti: mitä jos tämä tasapainoinen ja rauhallinen elämämme on lasten myötä lopullisesti ohitse? Mitä jos elämästä tulee yhtä hullunmyllyä: kiukkua ja huutoa? Mitä jos emme ole koskaan enää onnellisia?
Mies lohdutti: kyllä kaikki menee lopulta hyvin.
Tänään oli Hesarissa mielipidekirjoitus, jota en voi olla nostamatta tähän. Susanna Soikkeli, 3 kk:n ikäisen pojan äiti kirjoittaa:
” —Suurena ongelmana keskuksteluissa tuodaan esille se, että elämä muuttuu vauvan tulon myötä. Esimerkiksi osa äideistä kummastelee, että muutaman kuukauden ikäinen vauva ei nuku yksin omassa huoneessaan, ja pitkät yöunet ovat mennyttä tai valitellaan imetyksen hankaloittavan ystävien tapaamista ja terassireissuja.
Vaihtoehtoiset näkemykset lapsentahtisesta arjesta sylihoitoineen, pitkine imetyksineen ja perhepeteineen teilataan hyvinkin ankarasti, Vaaditaan siis, että vauvasta lähtien lapsen tulee kyetä olemaan mahdollisimman itsenäinen ja vähän vanhempiaan kuormittava.
—Tulisi jokaisen vanhemman sisäistää että lapsi tarvitsee yksinkertaisesti läheisyyttä, syliä ja vanhemman aikaa tunteakseen olonsa turvalliseksi.
Äidit peräänkuuluttavat oikeuttaan omaan aikaan, eli lapsen kanssa vietettyä aikaa ei mielletä palkitsevana. Elämää ei malteta rauhoittaa edes niiksi tärkeiksi kuukausiksi, kun vauva on pieni ja täysin riippuvainen äidistään.—
Juuri näin minäkin ajattelin aina siihen hetkeen asti kuin tein raskaustestin. Noin 2 minuuttia testituloksen valmistumisen jälkeen olin jo valmis heittämään siihen asti kantamani kasvatusperiaatteet romukoppaan, sillä aivan välittömästi raskauden tultua tietoisuuteeni tajusin, että en jaksa, osaa tai tule toimineeksi ajattelemallani tavalla. Olen siihen aivan liian heikkohermoinen, itsekäs, mukavuudenhaluinen eikä raskaus varmaan tule sentään muuttamaan luonnettani niin perusteellisesti. Tosin ystäväni ovat kärsivällisesti vakuuttaneet, että hormonit, äitiysloma, äidinrakkaus ja sisäinen kasvu voivat auttaa asiaa. Äitiys ja vanhemmuus ovat mahdollisuus tutustua uudelleen omaan minäänsä ja kasvaa ihmisenä, kertoo ystäväni, 2 kk:n ikäisen vauvan äiti. Kuulostaa todella pelottavalle.
Toisaalta, etenkin pari lausetta Soikkelin kirjoituksessa ovat todella minulle koskettavia:
“Tulisi jokaisen vanhemman sisäistää että lapsi tarvitsee yksinkertaisesti läheisyyttä, syliä ja vanhemman aikaa tunteakseen olonsa turvalliseksi.
ja
Elämää ei malteta rauhoittaa edes niiksi tärkeiksi kuukausiksi, kun vauva on pieni ja täysin riippuvainen äidistään.“
Näitä lauseita kun makustelen, niin ehkä saan sen lastaan suojelevan emon vielä kutsutuksi esiin.
Viikko henkistä raskautta takana. Taidan olla selviämässä ensijärkytyksestä, sillä pari kertaa mielessäni olen jo jonkin aikaa salaa iloinnut tästä raskaudesta… illallakin sängyssä selailin neuvolasta saatuja kirjasia niin pitkään että mies vaatimalla vaati jo sammuttamaan valot…
Useimmat ystäväni ovat saaneet esikoisensa jo vuosia sitten. Joillakin on jo kolmaskin lapsi. Kaikilta olen kysellyt, että mikä on motivoinut lapsien “hankkimiseen”, siis millaisin ajatuksin lapsien on päätetty antaa tulla juuri silloin ja juuri siihen perhe-/elämänvaiheeseen. Miksi lapsia, miksi juuri nyt? Mihin omaan/maailman tarpeeseen lapset vastaavat?
Moni hämmentyi kysymyksestä, useimmat eivät olleet edes pohtineet asiaa. Miksi ei, oli monen vastaus.
Itse ajattelen, että olemme mieheni kanssa tulleet parisuhteessamme sellaiseen vaiheeseen (takana 10 vuotta yhteiseloa), että on aika ikään kuin edetä askelta syvemmälle, siis perheellisyyteen.
Monet syyt hankkia lapsia (tai olla hankkimatta) taitavat olla varsin itsekkäitä, kuten tämä meidänkin syymme.
Lukija, mitä itse ajattelet? Miksi lapsia? Miksi ei?
