Synnytyspussista on tullut elämää isompi juttu.
Loppuaikana odottajilta kysytään tuon tuostakin: joko olet pakannut synnytyskassisi? Sairaalassa kun on mukava olla mukana omia hlökohtaisia hygienia- ym. tarvikkeita, imetysrintsikat, liivinsuojia ja vauvan kotiinpaluuvaatteet. Synnytyskassiin voi toki ottaa mukaan kaikkia sellaisia herkkuja, joita haluaa pitkäksi venyvän odottelun tai sitten sairaalassa vietettävien päivien aikana popsia. Vichyä, hedelmiä, karkkia…
Meillä on hurahdettu Taffelin uusiin Delivio-sipseihin. Viime viikkoina on löytynyt noin kymmenen hyvää syytä ostaa sipsejä. Jokaista Bond-elokuvaa varten tietenkin. Saunailtoihin. Vieraiden varalle. Ja jokainen pussi on päätynyt meidän ahmattisuihimme ennen “oikeaa” tarkoitustaan.
Nyt viimeksi Delivio-pussi ostettiin sillä varjolla, että se otetaan sitten mukaan sairaalaan. Mutta eipä mennyt montaakaan tuntia, kun sitä jo rapisteltiin kaapista sen näköisenä, että täytyyhän sipsien tuoreutta testata ennen sairaalaan vientiä. Mutta ei! Tämä pussi on Synnytyspussi. Sen on pysyttävä kiinni siihen asti kun on sen oikea hetki. Miten kummassa voimme ikinä opettaa lapsellemme kärsivällisyyttä jos itse olemme lankeamassa jokaisen tekosyyn turvin?
Mies kyselee, että missä vaiheessa pussin saa sitten oikein avata. Lapsiveden mentyä? Supistusten muututtua säännöllisiksi ja tullessa 5 minuutin välein? Kätilöopiston parkkipaikalla? Synnytyssalissa? Omassa huoneessa lapsen syntymän jälkeen?
Voi kun kaikki menisi nyt hyvin tämän loppuodotuksen ajan synnytykseen asti (ja sitten ja sen jälkeenkin tietty, mutta juuri nyt kannan huolta ensimmäisen etapin loppuun saattamisesta).
Tuntuu että silmiin ja korviin sattuu yhtenään tarinoita odottajista, joille on raskauden viime metreillä tapahtunut jotakin yllättävää, joka on johtanut vähintäänkin lapsen ja lähes omaankin menehtymiseen. Istukka irtoaa, veritulppa iskee…
Tietenkin kaikkien odottajien vuotuiseen määrään verrattuna näitä komplikaatioita tulee vain pienelle osalle odottajista, mutta mikään ei takaa, ettei sitä voisi tapahtua juuri omalle kohdalle. Joku on aina se yksi tuhannesta tai yksi sadasta tuhannesta tai…
Ihmettelenkin, ettei tähän ihan loppuraskauteen ole mitään vakkariultraa tai muuta laajempaa tutkimusta, jolla kaikilta tarkistettaisiin esim. lapsiveden määrä ja laatu, napanuoran pituus ja mutkaisuus, lantion koko ja alakauttasynnyttämisen mahdollisuudet ja ennen kaikkea istukan toiminnan tila ja mahdollisen rappeutumisen alku. Viimeinen neuvolalääkärin tapaaminen ei todellakaan tuonut vastauksia mihinkään näistä kysymyksistäni. Ainoastaan ohjeen: tarkkaile vauvan liikkeitä, niiden pitää tuntua säännöllisesti ja samanlaisina.
Ja minähän tarkkailen. Viime yönäkin herättyäni neljä kertaa aloin miettiä, että milloinkas viimeksi olen kuullut Pöpöstä mitään. Koputtelin ja taputtelin sankaria niin pitkään, että sain ärtyneitä potkuja terveisiksi. Sen jälkeen emme sitten saaneet kumpikaan unta pitkään aikaan. Mutta olipahan edes hyvä mieli valvoa.
Lapsiparasta varmaan tulee kosketukselle arka, kun sitä niin paljon tuonne kuplaansa muksitaan.
Listoja, taulukoita.
Viikon poissaolo töistä näyttää purkaantuvan tällä tavoin. Eilen siis väkersin tuota to do -listaa. Tänään olen istunut pari tuntia koneella laskemassa koko vuoden budjettia (!!!). Tarkoitukseni oli vain tarkistaa veroprosenttilaskurista miten lapsen saaminen ja kotonahoitaminen vaikuttavat paitsi omaani myös mieheni veroprosenttiin. Koska prosentit putoavat, olikin seuraavaksi laskettava, paljonko pienenneestä tulosta jää sitten kuukaudessa käteen.
Selvittely riistäytyi hieman käsistä, ja tulin rakennelleeksi mahtavan excel-taulukon useine kaavoineen. Tuloksena nimittäin oli, että veroprosentin lasku näyttää tasaavan pieneneviä tuloja ja vielä tämä ensimmäinen vuosi menee ihan mukavasti. Eli hyvinvointiyhteiskuntamme toimii ainakin excel-taulukossani. Kiitos kaikille! Nyt on talousspeksit selvät ja olo on tietyllä tapaa varmempi ja helpottunutkin.
Tosin kurkkasin jo hieman ensi vuodenkin puolelle. Talouteen astuvat aivan uudet tuulet, kun vanhempainpäiväraha aikanaan loppuu. Mutta se on sen ajan murhe. Nyt lähden pesemään pyykkiä.
Olen päättänyt kokeilla Pöpölle kestovaippoja.
Olen suhtautunut kestovaippailuun positiivisesti jo pitkään, mutta parhaan kimmokkeen sain ystävältäni, joka lahjoitti omalta lapseltaan pieneksi jääneet kestovaipat meille. No, saamamme vaipat ovat kuitenkin noin puolivuotiaalle lapselle tarkoitettuja, joten olen ollut pakotettu etsimään myös ihan perustietoa kestovaippailun alkeista.
Toivorikkaana ostin Vauva-lehden jossa luvattiin kertoa kestovaippailusta käytännössä, mutta plääh, en tullut jutusta juuri hullua hurskaammaksi. Kyllähän siinä komeasti oli pitkä lista kestovaippailuun liittyviä termejä selitettynä, mutta ei pelkällä sanakirjalla vielä pääse alkuun. Vaikka nyt tietäisinkin, mikä on harsovaippa, mikä on pul-kuori, mikä on aio-vaippa, mitä riisipaperi, niin vielä ei ole täysin valjennut, mitä hilavitkutinta itse asiassa tarvitaan minkäkin osasen kanssa kanssa. Siis tyyliin: harsovaippa + villahousut + snappi-kiinnitin (tämän ohjeen bongasin lopulta yhdeltä keskustelupalstalta). Ilman näin konkreettisia ohjeita on suuresti vaarana, että päädyn hankkimaan epäsuhtaisen määrän tuotteita, joita voi verrata housuihin, joissa on vain vasen lahje. Kaipaankin yhä artikkelia nimeltä Kestovaipat: näin aloitat kestoilun x-ikäisen vauvasi kanssa.
Käytin viime viikon sairaslomani netissä surffailuun, visiteerasin kymmenillä kestovaippasivuilla ja yritin saada aiheesta jotakin otetta. Päädyin jopa suomalaiseen kestovaippatietokantaan (sellainenkin siis on olemassa!!!!!!!), jossa on listattuna kaikki Suomessa myynnissä olevat kestovaipat, ja arvatkaas, montako eri merkkiä ja mallia niitä olikaan? Varmaan 10? Ehkä 15?
Ei kun 816!!! Ihan käsittämätöntä!
Tähän asti olen tajunnut, että kestovaipoissa piilee mieletön ideologioiden ja vaihtoehtojen suma sekä myös iso bisnes. Kestovaipoista on näköjään tullut usean käsityötaitoisen kotiäidin toimeentulo! Törmäsin lyhenteeseen WAHM, jolla viitataan kotona työskentelevään äitiin. Siis vaikka kotoansa käsin kestovaippoja tekevää ja nettikaupan kautta niitä myyvään äitiin.
Tajusin myös, että hieman vitsikkäänä pitämäni kuva nettisurffailuun kiinnijääneestä kotiäidistä lienee kohta arkipäivää itsellekin. Kyllä tuossa asioita selvitellessä meni monta päivää, eikä sittenkään vielä valmista tullut.
Lisäksi miestä huvittaa suunnattomasti, että kestovaippojen yhteydessä puhutaan samoilla termeillä kuin remonttimaailmassa. Puhutaan kosteussulusta, polyuretaanista, laminoinnista… Hih, pitäisikö kaivaa varastosta esiin se kylpyhuoneremonttiin tarkoitettu kosteuseristyspaketti…
Pöpön garderoobi kasvoi noin 2500 % yhden yön aikana. Ystävättäreni, kunnioitettavasti jo kolmen pojan äiti, lainasi ja lahjoitti Pöpön käyttöön runsaat kassilliset alkuaikojen vaatteita, koot vaihtelevat 50-72 senttiin.
Levittelin ne tuohon olkkarin lattialle lähempää tutkimista varten. Huomasin, että minullahan ei ole edes sanoja kaikille noille erilaisille pienten lasten vaatetyypeille. Otetaan nyt vaikka käsittelyyn nuo puseroiden ja housujen lukuiset erilaiset yhdistelmät. Miehen kanssa järkeilimme seuraavaa:
1. Jos vaatteessa on lahkeet, ne ovat housut. Poikkeus: jos ne ovat kuin sukkahousut, ne ovat joko sukkahousut tai puolipotkuhousut (en tiedä eroa).
2. Jos vaatteessa on pusero ja lahkeet, ne ovat haalarit.
3. Jos haalarissa on lisäksi “umpinaiset jalat” (en keksi parempaakaan ilmaisua) , siis niinkuin sukat, ne ovat potkuhousut.
4. Jos haalarista taas puuttuu lahkeet ja pehvassa on luukku näppärikiinnityksellä, kyseinen vaate on body.
Oikaiskaa, jos jossakin olemme metsässä! Mies muuten tunnisti näitä erilaisia vaatetyyppejä huomattavasti minua paremmin.
Sitten tietenkin näitä potkuhousuja ja bodyja saa näköjään erilaisilla yläosilla, nimittäin pitkillä hihoilla, lyhyillä hihoilla ja vain olkaimilla. Että vaihtoehtoja on.
Tästä kaikesta hämmentyneenä tein oikein kirjallisen inventaarion:
10 lakkia
3 paria trikoisia sukkia
1 lapaset (tosin eri paria!)
9 kietaisupuseroa
13 pitkähihaista puseroa
9 housut
10 puolipotkuhousut (tai sukkahousut, miten vaan)
12 potkupukua hihoilla
9 potkupukua olkaimilla
7 pitkähihaista sisähaalaria
3 hihatonta sisähaalaria
9 bodya pitkillä hihoilla
9 bodya lyhyillä hihoilla
uimapuku
peitto
5 pussilakanaa
3 aluslakanaa
2 tyynyliinaa
fleecepuku
fleecehaalari
kevyttoppapuku
toppapuku
Millainenhan se Pöpö on? Ainakin syntyessään pieni, punainen ja ryppyinen. Mutta mitä muuta? Pitääköhän se paljon ääntä (kuten minä)? Vai valittaako vain tosivaivan tullen (kuten isänsä)? Nukkuukohan se hyvin (minä) vai herääkö joka risahdukseen ja saa huonosti uudestaan unen päästä kiinni (isänsä)? Onkohan se rauhallinen ja sinnikäs (isänsä ominaisuuksia) vai äkkipikainen ja kärsimätön (minähän se…)?
Viime aikoina olen ajatellut Pöpöä hyvin herttaisten vaaleansinisten silmälasien läpi.
* Käärönä, joka köllii.
* Pötkönä, joka puhisee ja pörisee.
* Suurina silminä, jotka katsovat intensiivisesti.
* Pienenä kätenä, joka puristaa tiukasti.
* Äänenä, joka ilmoittaa että nyt on nälkä!
* Nälkänä, jota tyynnytän.
* Uutena ihmisenä, johon on kiva tutustua ja joka kaipaa seuraamme.
Mutta aina noin viiden minuutin päästä kolikon toinen puoli kääntyy:
Entäs jos se
* On perusluonteeltaan malttamaton ja äkkipikainen ja hermoheikko (niin kuin minä), miten sellaisen ihmisen kanssa haluaisi kotinsa jakaa?
* Itkee aina vaan vaikka mitä tekisi, vaikka siksi että sillä on jokin sairaus tai vamma joka kiusaa sitä eikä kukaan osaa auttaa
* Ei nuku koskaan 20 minuuttia pitempään
* On moniallergikko eikä syö mitään ruokia
* Lähtee liikkeelle jo varhain ja riipii kaiken mennessään
Ja me olemme jo vuoden päästä tuon hirviömäisen kaikkinielevän ja vaativan lapsen jäljiltä puhki, poikki, toistemme tukassa, emme nuku emmekä syö, emme jaksa käydä töissä ja rahat ovat lopussa, kaikki on kakan ja pulautuksen roiskeissa, lapsi riehuu yksinään raunioituneiden vanhempiensa edessä, seinät peittyvät tussipiirroksiin, tavarat lojuvat hujan hajan ja rikki, pihalla kasvaa pelkkää horsmaa.
No joo, tää on taas tätä.
Kylläpä oon kipiä! Kahden viikon yskiminen sai aikaan joko lihasrevähtymän tai kylkiluun murtuman. Raskaana olevaa ei hevin röntgenkuvata, joten täyttä diagnoosia ei saatu, lääkäri tunnusteli kyllä sormin eikä löytänyt ainakaan isoa murtumaa.
Mutta olo on toooodella surkea. Kyljen kääntäminen kesken unien on operaatio johon mies on herätettävä avuksi. Sängystäkään ei pääse ylös ilman vetoapua. Istua jaksaa korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Jomottaa kaiken aikaa. Sisään hengittäminen, yskiminen, niistäminen, aivastaminen, nauraminen: kaikki sattuvat aivan sairaasti. Sain kyllä särkylääkkeitä ja muita hoito-ohjeita, mutta paraneminen voi viedä monta viikkoa. Auts.
Sairauslomaa on nyt ensin tämä viikko, sitten tarpeen mukaan. Töissä olisi ollut juuri sijaisen perehdytys käynnissä, mutta toivottavasti pääsen sinne jossain vaiheessa ensi viikolla että sijainen saisi oikeasti sen tarvitsemansa perehdytyksen eikä jäisi aivan yksikseen aloittelemaan.
Lueskelen aikani kuluksi kavereilta saamiani vauva&äitiys&odotus -genreen kuuluvia lehtiä ja kirjoja ja silittelen kupuani. Lauantaina olisimme menossa Väestöliiton Tuomassa vauvaa kotiin -parisuhdekurssille. Ensi viikolla alkaisi Haikaranpesän synnytysvalmennus. Toivottavasti kykenen osallistumaan näihin.
Elanor kirjoitti jokin aika sitten mainion postauksen synnytyspelosta. Itsekin olen jo vuosien ajan kammonnut ajatusta synnytyksestä. Alkunsa kauhu sai varmaan jo lapsena, ja vieläpä Kaksplus-lehdistä! Isosiskoni sai ensimmäisensä, kun olin kahdeksanvuotias. Huvittelin lukemalla hänen Kaksplussaansa ja siellä olevia kauhukertomuksia. Taisivat olla liikaa pienelle mielelle.
Olisi varmasti paikallaan saada keskustella synnytyksestä kiireettä ja kunnolla Kätilöopistolla henkilökunnan kanssa ja päästä tutustumaan paikkoihin ja tilanteeseen ennakolta. Odotuksen ajan olen kuitenkin jotenkin onnistunut lykkäämään synnytyksen ajattelua. Päätin jo kesällä, että ajattelen asiaa vasta valmennuksessa ja sen jälkeen. Jos sittenkin vielä kammottaa/kammottaa entistä enemmän (tietohan lisää tuskaa), yritän päästä synnytyspelkokätilön juttusille.
Olin aamulla neuvolassa. Tahti tihentyy, tästä lähtien siellä käydään sitten kahden viikon välein. Samat rutiinit: pissa, hemoglobiini, paino, sydänäänet, kohdun korkeus… Kaikki ok, terveydenhoitaja kehui kun paino oli kolmessa viikossa noussut vain 750 grammaa joulusta ja suklaista huolimatta. Koko odotuksen aikana paino on kuitenkin jo noussut 8 kiloa, joten ihan hirveästi en haluaisi enää paisua. Eilen illalla säikähdin taas tankeroista peilikuvaani.
Muuten menee kivasti, paitsi ennennäkemätön naistenvaiva on iskenyt: synnytykseen valmistautuvat löystyneet lantionpohjanlihakset, vauvan aiheuttama paine virtsarakkoon sekä todella sitkeä yskä aiheuttavat inhaakin inhemman vaivan, pissankarkailun. Siis todella ällöttävää ja noloa ja kaikkea sitä. Voi fak. Otin heti neuvolassa ylös tiedot fysioterapiatuokioista, joissa opetetaan odottavien ja synnyttäneiden naisten lantionpohjalihasten jumppaa. Toivottavasti se kaupungilla riehuva karsea ripuli ei iske tänne osoitteeseen. Ripuli, virtsankarkailu ja yskä: mikä unelmayhdistelmä!
Tässä jokin aika sitten päivänä silmiini osui lehtijuttu, jossa päiviteltiin miten uudet äidit ja isät eivät osaa vauvanhoitoa, siis sitä päivittäistä hoitorutiinia: eivät tiedä, miten paljon vauvalle pitää laittaa vaatteita päälle tms. Tajusin että enpä minäkään osaa. Mistä olisin oppinutkaan, kun nuorempia sisaria ei ole, talouskouluun en mennyt vaikka melkein pakotettiin ja vauvanukkekin pärjäsi vähän heikommalla huolenpidolla.
Nyt kai sitten pitäisi itse aktivoitua, surffata netissä keräämässä tietohitusia, lukea oppaita, olla tiedonhakija. Sitten kun se käärö on tuossa rutisemassa, ei varmaan enää ehdi paljon sivuja selaamaan. Ja ei haluaisi ihan puolta vuotta tehdä kaikkea väärinkään, hikoiluttaa lasta lämpöhalvaukseen sen takia, ettei tajua sen vaatteita riisua kauppaan sisään tullessa.
Mutta kun tämä pää ei kestä vieläkään täysipäiväistä vauvahuumaa. Liian isot annostukset vauvakamaa vievät vieläkin tajun.
Mies sairastaa leikkauksen jälkitautia vieläkin: on laiskanlötkeä ja kuumeinen. Sama uneliaisuus tuntuu tarttuneen minuunkin: töiden jälkeen tankkaan suklaata ja vichyä ja köllähdän sohvalle närästelemään. Eilen menimme jo puoli kymmeneltä nukkumaan.
Joku meistä on kuitenkin aktiivinen, nimittäin Pöpö massussa. Sieltä tuntuu ja näkyy rumpusooloja tuon tuostakin. Villeintä on, kun mahan molemmin puolin potkitaan, siis ilmeisesti sekä jaloilla että käsillä. Kaveri kasvaa niin (suklaalla ruokittuna) että istuminen ja seisominen on mahdollista vain hyvin ryhdikkäissä asennoissa. Muuten tuntuu kuin yrittäisi taivuttaa vatsassa olevaa halkoa.
Jotakin virkistymistä tähän jouluhiljaisuuden jälkeiseen aikaan olisi saatava. Voisi olla tarpeen piilottaa suklaalaatikko ja aloittaa säännölliset iltakävelyt. Muuten nämä kaksi viimeistä kuukautta menevät ihan puoliunessa.
Myös muut liikunnalliset asiat ovat mielessäni, nimittäin rattaiden/vaunujen osto. Olen ihan käsi tässä asiassa. Joku menopeli sitä lapsella pitää olla, mutta mitä kaikkia asioita pitää ottaa huomioon? Itsellä kun kriteerit ovat lähinnä luokkaa “sopii peräkonttiin”, “kulkee hyvin maaliskuun sohjossa vastamäkeen” ja “kestää monta vuotta”. Auttakaa, kokeneemmat. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, kun puhutaan pehmeästä tai kovasta kopasta? Milloin niitä tarvitaan?
Elän kahden elämänvaiheen rajalla.
Pystyn vielä tekemään lähes kaikkia samoja asioita kuin ennenkin, tosin hyvin tietoisena siitä, että kohta tämä ja tämä ja tämä ei ole enää niin helppoa tai mahdollista (uimahallissa tai elokuvissa käynti yhdessä miehen kanssa, aamulehden rauhassa lukeminen, yöllä hyvin nukkuminen).
Toisaalta pöydän kulmalla odottaa vauvalehti tai -kirja kertomassa, mikä kaikki on muuttumassa. Saimme joululahjoiksi kaksi alan opasta, Isä synnyttämässä ja Babyblues -kirjat. Luemme niitä pätkittäin. Liian suuri annostelu aiheuttaa sydämen tykytystä, närästystä ja vetäytymistä.
Huonoja asioita on niin helppo kuvitella, hyviä puolia vähemmän. Missähän olisi kirja, joka kertoisi, mitä kaikkea ihanaa lapsi tuo tullessaan?
