Kotiaamun onnea:
* ensimmäinen maitovana lapsen poskella
* pesin itse varpaani pitkästä aikaa
* mahduin vanhoihin housuihini
* söin kylmäsavulohivoileipää
* join kahvia eikä närästänyt
* lapsi nukkuu maitohumalaansa isänsä sylissä kantoliinan kätköissä
* luemme hesaria yhdessä
* minnekään ei ole kiire
* kaikki on hyvin
***
Pöpö syntyi pitkän urakan päätteeksi tiistaina 27.2. klo 23.27. Synnytys oli raskas ja kivuliaampi kuin ikinä osasin odottaakaan. Saimme kuitenkin hyvää hoitoa Haikaranpesässä, pääsimme toipumisen alkuun ja synnytyksen kauhut ovat nyt hiljalleen väistymässä. Vaikka olenkin vielä kovin raihnainen, vain sillä, että lapsi saatiin turvallisesti maailmaan, on enää tässä vaiheessa merkitystä.
Pöpö on ihana. Pikkuruikkuinen poikamme oli kasvanut 49 sentin pituuteen ja painoi 3200 grammaa. Tuijottelemme häntä yhä hämmentyneinä, aivan kuin näkisimme maailman suurimman salaisuuden ratkeavan silmiemme edessä. Miten pieni hän onkaan! Miten söpö! Pitkä musta tukka, suuret tummat silmät, nykerönenä, suppusuu. Pieni nariseva ääni tai iso vaativa karjaisu. Iso röyhtäisy. Karmea pierahdus. Komea pissakaari. Kasvoja hapuilevat kädet, rintaa hamuileva suu.
Kaikki on aivan toisin
kuin koskaan ollut on.
Kuinka sen kuvata voisin?
Ilo on pohjaton.
Silmistä maailmoja
uusia avautuu.
Unista kertova meille
kerran on suppusuu.
Kaikki on ihmettä uutta.
Kaikki on valoisaa.
Ilomme valtavuutta
kuka voi aavistaa.
-Anna-Mari Kaskinen
En aio synnyttää suorana lähetyksenä netissä, mutta kerronpa kuitenkin: Taitaa olla niin että lapsivesi on alkanut tihkua. Soitin Haikaraan ja pyysivät tulemaan klo 11 mennessä tsekkaukseen. Nyt pakkailen kassia, petailen Pöpön sänkyä, kuulostelen pöksyjäni ja muuta oloani. Selkääkin juimii, supistuksia kai? Juu, kyllä tää sitä ihan oikiaa menoa on. Mies ehti jo mennä töihin, mutta tulee kohta hakemaan.
Ja kaikki tuli ihan yllättäen. Noita satunnaisia selkäkipuja on kyllä välillä vähän ollut, mutta ei säännöllisinä tai kovina. Mistään limatulpasta ei ole näkynyt jälkeäkään eikä maha edes roiku sen näköisenä, että lapsi olisi kovin alhaalla saatikka kohdunsuulla. Eilen juuri laitoin tekstareita tyyliin: Ei vieläkään mitään missään.
Olo on ihan hyvä: rauhallinen ja iloinen. Valmennuksessa kätilö sanoikin, että kyllä tänne useimmat naiset tulevat ihan iloisina synnyttämään. Siltä minustakin nyt tuntuu. Pöpö, täältä me tullaan!
Olemme puuhailleet Pöpölle ikioman iltalaulukirjan. Kokosimme siihen suosikkimme tuntemistamme hempeistä tuutulauluista ja muista sen tapaisista rauhallisista lauluista. Oravan pesän lisäksi laulukirjaan pääsivät mm. Sininen uni ( en pitänyt tästä juurikaan omassa lapsuudessani, mutta nyt se on tosi hieno), Saunavihdat, Peikkoäidin kehtolaulu, ja Siili menee lypsylle.
Lauluhetki ei ole ihan vielä juurtunut iltarituaaleihimme, ja muistamme ottaa laulukirjan esiin vasta muutaman kerran viikossa. Välillä homma on livetä laulukouluksi, sillä mies on paljon parempi laulaja kuin minä, ja kommentoi ettei pysy äänessä kun yritän viekoitella sävelmää ihan kummalliseen suuntaan. Mutta koska iltalaulujen perimmäinen tarkoitus on muualla kuin äänessä pysymisessä, aion pitää perinnettä yllä, vaikka laulaisin Ammu-vainaan nuotilla. Eipä se Pöpö vielä tiedä, miten noiden kappaleiden kuuluu oikeasti mennä. Tosin vauvoilla tehdyt tutkimukset ovat ilmentäneet, että vauvat arvostavat erityisesti harmonisia säveliä, joten epäharmoninen lauluni saattaa tietenkin piinata Pöpöä.
Synnytyspussista on tullut elämää isompi juttu.
Loppuaikana odottajilta kysytään tuon tuostakin: joko olet pakannut synnytyskassisi? Sairaalassa kun on mukava olla mukana omia hlökohtaisia hygienia- ym. tarvikkeita, imetysrintsikat, liivinsuojia ja vauvan kotiinpaluuvaatteet. Synnytyskassiin voi toki ottaa mukaan kaikkia sellaisia herkkuja, joita haluaa pitkäksi venyvän odottelun tai sitten sairaalassa vietettävien päivien aikana popsia. Vichyä, hedelmiä, karkkia…
Meillä on hurahdettu Taffelin uusiin Delivio-sipseihin. Viime viikkoina on löytynyt noin kymmenen hyvää syytä ostaa sipsejä. Jokaista Bond-elokuvaa varten tietenkin. Saunailtoihin. Vieraiden varalle. Ja jokainen pussi on päätynyt meidän ahmattisuihimme ennen “oikeaa” tarkoitustaan.
Nyt viimeksi Delivio-pussi ostettiin sillä varjolla, että se otetaan sitten mukaan sairaalaan. Mutta eipä mennyt montaakaan tuntia, kun sitä jo rapisteltiin kaapista sen näköisenä, että täytyyhän sipsien tuoreutta testata ennen sairaalaan vientiä. Mutta ei! Tämä pussi on Synnytyspussi. Sen on pysyttävä kiinni siihen asti kun on sen oikea hetki. Miten kummassa voimme ikinä opettaa lapsellemme kärsivällisyyttä jos itse olemme lankeamassa jokaisen tekosyyn turvin?
Mies kyselee, että missä vaiheessa pussin saa sitten oikein avata. Lapsiveden mentyä? Supistusten muututtua säännöllisiksi ja tullessa 5 minuutin välein? Kätilöopiston parkkipaikalla? Synnytyssalissa? Omassa huoneessa lapsen syntymän jälkeen?
Odotuskaverini H, jolla oli laskettu aika 22.2., sai vauvansa ihastuttavan säntillisesti 23.2. klo 1.30. Onnea! Omaan laskettuun aikaan on nyt viikko jäljellä, joten…
Aina välillä mielen täyttää suunnaton uteliaisuus ja malttamattomuus. Haluaisin jo kovasti nähdä, mikä kaveri tämä Pöpö oikein on. Että kuka siellä mahassa on möyrynnyt ja kenelle sinne on laulettu ja juteltu. Mieskin huutelee napamikrofoniin joka ilta: “Tuu jo kotiin!”
Ja taas välillä ajattelen, että kyllä se synnytys kuitenkin ihan pian koittaa, kolmen viikon kuluessa viimeistään, ja sitten kyllä saadaan olla yhdessä ihan tarpeeksi, eli mitä tuota suotta nyt kiirehtimään. Että nautitaan nyt vain näistä viimeisistä mahapäivistä.
Tänään ystävämme P soitteli ja houkutteli meitä kanssaan merenrantaan jääkävelylle ja kahville. Oli tosi kiva reissu, aurinko lämmitti kasvoja, lumi kimmelsi, tuttu uimapaikka näytti salaperäiselle jään ja lumen vangitsemana, juttelimme mukavia.
On ihanaa ajatella, että Pöpö syntyy näin kevään korvalla. Möhömahoja kasvatellessamme olemmekin H:n kanssa haaveilleet tulossa olevista keväaurinkoisista päivistä, jolloin asfaltti on jo kuivunut ja lumikinokset sulaneet, ja vaunuja on ilo työnnellä pitkin asuinalueemme rauhallisia pikkukatuja. Kopasta kuuluu vain pientä vienoa tuhinaa. Ja itse kuljemme tyylikkäinä ja hoikkina farkkutakeissamme 
Jostakin syystä blogilista ilmoittaa tämänkin blogin mysteerisesti päivittyneen torstaina yhden aikaan yöllä. Enpä tiedä miten. Kukaan ei ole ollut oikeasti asialla.
Pöpö se jatkaa kasvuaan. Eilen oli viimeinen lääkärineuvola. Kaikki on kunnossa, mitä nyt normaalia loppuraskauden turvotusta on tullut ja verenpaine on hieman tavallisesta tasostani noussut (on kuitenkin normaalin rajoissa, nousuun taitaa olla syynä tämän viikon suolaisen himoni). Kohdunsuu oli jo pehmeä, mutta ei avautunut. Eli kroppani tietää miten mennä kohti synnytystä. Lohdullista, ettei tarvitse itse osata tehdä mitään.
Ajan kulumista tulee mietittyä päivittäin. Laskettuun aikaan on nyt kolme viikkoa ja kaksi päivää. Periaatteessa Pöpö voi ottaa ja syntyä vaikka ensi viikolla. Tai sitten viiden viikon päästä. En kuitenkaan aio tässä vaiheessa vielä ryhtyä mihinkään kiirehtimistoimenpiteisiin, vaan uskon että hermoni riittävät vielä ainakin parin-kolmen viikon möhköilyyn, närästykseen, kolotukseen ja ähinään ja puhinaan.
Mutta muitahan tämä olotilani jo kiusaa. Mies on joutunut jo usean viikon ajan nukkumaan korvatulpat päässään, koska a) kuorsaan b) ähisen ja puhisen kylkeä kääntäessäni noin 20 kertaa yössä c) kolistelen vessaan ja takaisin noin 2-3 kertaa yössä. Ehkä meille molemmille olisi parempi, että muuttaisin alakerran vierashuoneeseen tai jopa suoraan vessaan nukkumaan. Siellä olisi suloisen lämmintäkin, vääntäisin lattialämmityksen täysille. Paitsi että eipä tuo Pöpön syntyminen taida noita öitä sen enempää rauhoittaa.
Tänään lähdemme kylävierailulle Tampereelle. Autoilu on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi. Ainakin meillä on niin kummallisen matala auto, että etuistuimelle istuminen ja herranjestas, varsinkin sieltä pois nouseminen ovat tosi operaatioita. Mies saa työntää takapuolesta tai kiskoa kädestä! Elokuvateatterikokemuksen jälkimainingit saavat myös miettimään miten selkä kestää autossa istumisen. No, täytyy vain pysähdellä välillä jaloittelemaan, jos kramppi meinaa iskeä. Leffasta ei niin vain lähdetäkään kävelemään. Tai jos lähdetään, ei tulla enää takaisin.
Tavaroiden hamuaminen alkaa olla jo hyvällä mallilla. Tänään haetaan pinnasänky tykötarpeineen. Harsovaippa- ja kantoliinakankaat on ostettu ja odottavat ompelemistaan. Melkein kaikki vaatteet on jo pesty. Ensi viikon tavoitteena onkin järjestää tuo yläkerta uuteen uskoon, eli etsiä vauvan sängylle ja hoitopöydälle omat paikkansa.
Juu, ja unipäivitystä myös: mies näki pari yötä sitten unta, että heti synnytettyäni jouduin kiireesti lähtemään hoitamaan jotakin asiaa. Mies jäi kahdestaan lapsen kanssa, ja hoksasi, että en ehtinyt edes huomaamaan, että Pöpö onkin tyttö.
Listoja, taulukoita.
Viikon poissaolo töistä näyttää purkaantuvan tällä tavoin. Eilen siis väkersin tuota to do -listaa. Tänään olen istunut pari tuntia koneella laskemassa koko vuoden budjettia (!!!). Tarkoitukseni oli vain tarkistaa veroprosenttilaskurista miten lapsen saaminen ja kotonahoitaminen vaikuttavat paitsi omaani myös mieheni veroprosenttiin. Koska prosentit putoavat, olikin seuraavaksi laskettava, paljonko pienenneestä tulosta jää sitten kuukaudessa käteen.
Selvittely riistäytyi hieman käsistä, ja tulin rakennelleeksi mahtavan excel-taulukon useine kaavoineen. Tuloksena nimittäin oli, että veroprosentin lasku näyttää tasaavan pieneneviä tuloja ja vielä tämä ensimmäinen vuosi menee ihan mukavasti. Eli hyvinvointiyhteiskuntamme toimii ainakin excel-taulukossani. Kiitos kaikille! Nyt on talousspeksit selvät ja olo on tietyllä tapaa varmempi ja helpottunutkin.
Tosin kurkkasin jo hieman ensi vuodenkin puolelle. Talouteen astuvat aivan uudet tuulet, kun vanhempainpäiväraha aikanaan loppuu. Mutta se on sen ajan murhe. Nyt lähden pesemään pyykkiä.
Joskus raskaana olevat eivät tunnu sietävän enää yhtäkään lisäpäivää odotusta. Nähtävästi en ole vielä näin pitkällä, sillä eilen huomasin ajattelevani, että kunpa aika ei kuluisi näin nopeasti. Yhtäkkiä äitiyslomaa on vierähtänyt viikon verran vaikka en ole saanut kuin kaksi koneellista pyykkiä pestyä. Aluksi pelkäsin pitkästyväni, mutta niin vain aika tuntuu hurahtavan ohi kaikenlaista epäoleellistakin puuhatessa. Laskettuun aikaan ei ole enää kuin 30 päivää (“Ei ole koskaan ollut näin lähellä,” kommentoi mies nokkelasti)!
Samaan aikaan fysiikka etenee vääjäämättömästi kohti synnytystä. Pari päivää sitten kuvioihin tulivat liitoskivut. Juu, ne ovat juuri sitä miten niitä on kuvailtukin: esimerkiksi tuolista liikkeelle lähtiessä peffassa jomottaa samaan tapaan kuin lapsena sen jälkeen kun oli pudonnut polkupyörän tangolle. On mieletöntä että näin vain tämä raskauden salainen ohjelma tekee työtään minussa vaikka en osaa sitä itse millään tavalla hallita tai auttaa. Kroppani toimii luonnostaan lapsen hyväksi: liitokset pehmenevät ja leviävät että lapsi pääsisi laskeutumaan ja synnytys olisi aikanaan mahdollinen.
Huomaan joka päivä kuulostelevani Pöpön olemisia yhä vaativammin ja tarkemmin. Silmiini on osunut aivan liian monta lehtijuttua viimeisillä raskausviikoilla kohtuun selittämättömästi kuolleista vauvoista. Aamulla ensimmäiseksi yritän herätellä Pöpöä lempeillä tönäyksillä ja jutteluilla. Olen kiitollinen kaikista potkuista ja muljaisuista, sillä ne kertovat ihanasti että virtaa piisaa ja kaikki lienee riittävän hyvin. Olisi hirvittävän järkyttävää menettää lapsi tässä vaiheessa. Yritän rauhoitella itseäni ajatuksilla, että todennäköisesti kaikki menee moninkin tavoin hyvin. Silti jollekin ne ikävätkin asiat aina tapahtuvat, eikä meillä ole tietenkään mitään takuuta siitä, että ne eivät osuisi juuri meidän kohdallemme.
Samoihin sekaviin ajatuksiin kuuluu se, että eräänä päivänä tajusin alkaneeni jo “kaipaamaan” tätä odotusaikaa. Kohta tätä ensimmäistä kertaa raskaana olemisen ihmeellistä välitilaa ja oloa ei enää ole, se on muisto vain.
Kohta Pöpö menee armeijaan! Apua!
Mies näki synnytysunta.
Synnytyksen aika oli tullut. Tiesimme miten toimia, ja hyppäsimme autoomme ja ajoimme puolen kilometrin päähän naapuritien mutkaan. Tien varteen oli parkkeerattuna useita autoja. Oli yö, ja kaikkiin autoihin oli jätetty ajovalot päälle.
Tien viereisestä metsästä tuli useita ihmisiä vauvojensa kanssa. Joukossa oli myös tuttavaperheemme, ja myös tämän perheen äidillä oli uunituore tulokas sylissään.
Seuraavassa käänteessä mekin tulimme samaisesta metsästä. Kannoin sylissäni pitkä- ja tummatukkaista tyttövauvaa. Ilmoitin, että tyttären nimeksi tulee Tuulia, vaikka nimivalinta ei ollut mieheni mieleen. Kerroin myös, että minulle oli metsässä sanottu, että synnytykseni oli helppo. Menimme istumaan pimeään autoomme.
Haikaranpesän synnytysvalmennuksen ensimmäinen osa on nyt takana. Ja päällimmäisenä on hyvä, luottavainen fiilis, eli synnytyspelkoklinikalle ei taida sittenkään olla asiaa.
Valmennusryhmässämme on seitsemän esikoistaan odottavaa pariskuntaa, ja kaikkien laskettu aika on maaliskuun alkuviikolla. Ensimmäinen yllätys oli jo se, että ryhmämme on näin pieni. Mielikuvissani olin kai nähnyt noin kolmenkymmenen pariskunnan makoilevan kärsivän näköisenä jumppasalin matoilla ja tekevän hengitysharjoituksia… Toinen yllätys oli se, että suurin osa meistä oli hyvinkin jo yli kolmenkympin iässä. Juu juu, ensisynnyttäjien keski-ikähän on korkea, jotain 27-28 vuoden luokkaa, mutta nyt näytti siltä, että me olemme suurimmaksi osaksi lähempänä 35 tai jopa 40 vuotta kuin 30 vuotta.
Tällä ensimmäisellä kerralla kätilömme kertoi Haikaranpesän erityisominaisuuksista, synnytyksen normaalista kulusta ja Haikaranpesässä saatavista kivunlievitysominaisuuksista. Kaiken kaikkiaan jäi hyvin rauhallinen olo, sellainen että täällä synnyttäjä perheineen otetaan henkilökohtaisesti vastaan ja kohdataan paitsi yksilönä, myös perheenä ja heidän koko perheen hyvinvoinnin eteen todella nähdään vaivaa.
Koko Kätilöopisto ja varsinkin sen Haikaranpesä-osasto on tunnettu pehmeitä arvoja ja vaihtoehtoja edistävänä synnytyspaikkana. Olikin aika sykähdyttävää oikeasti kuulla, että ne verkkosivuilta ja kirjallisuudesta poimitut vaihtoehtoiset “pehmeät” toimintatavat ovat oikeasti a) toimivia b) lääketieteellisen koulutuksen saaneet työntekijätkin tietävät niistä c) ja jopa kannustavat niiden käyttöön. Luin jostain joskus, että jos synnytys ei ota edistyäkseen, synnyttäjän nännien hierominen auttaa elimistöä erittämään oksitosiinihormonia ja käynnistämään/edistämään synnytystä. Lukiessani tästä ajattelin, että joopa joo, monessakohan synnytyssalissa kätilöt jaksavat katsella kun isä hieroo äidin nännejä… Mutta niin vain tämä meidänkin kätilömme kertoi tästä vinkistä. Että silleen. Mikään inhimillinen ei taida olla synnytyssalissa vierasta.
Varsinainen huippuhetki oli, kun pääsimme näkemään yhden neljästä synnytyshuoneesta. Ja ensimmäinen, mikä silmiini osui, oli parivuode! Olipa yllätys. Mielikuvissani olin luullut että synnytyssali olisi kellarissa sijaitseva vihreäksi kaakeloitu kolkko leikkaussali, mutta tämä huone olikin kuin pieni makuuhuone söpöine verhoineen, radioineen, isoine ikkunoineen, keinutuoleineen. Tietenkin esillä oli myös tietokone ja ilokaasumaskeja sun muita mittareita, mutta huoneen tunnelma oli hyvin rauhallinen ja kotoisa. Kylläpä tuonne uskaltaisi tulla.
