Joskus raskaana olevat eivät tunnu sietävän enää yhtäkään lisäpäivää odotusta. Nähtävästi en ole vielä näin pitkällä, sillä eilen huomasin ajattelevani, että kunpa aika ei kuluisi näin nopeasti. Yhtäkkiä äitiyslomaa on vierähtänyt viikon verran vaikka en ole saanut kuin kaksi koneellista pyykkiä pestyä. Aluksi pelkäsin pitkästyväni, mutta niin vain aika tuntuu hurahtavan ohi kaikenlaista epäoleellistakin puuhatessa. Laskettuun aikaan ei ole enää kuin 30 päivää (“Ei ole koskaan ollut näin lähellä,” kommentoi mies nokkelasti)!
Samaan aikaan fysiikka etenee vääjäämättömästi kohti synnytystä. Pari päivää sitten kuvioihin tulivat liitoskivut. Juu, ne ovat juuri sitä miten niitä on kuvailtukin: esimerkiksi tuolista liikkeelle lähtiessä peffassa jomottaa samaan tapaan kuin lapsena sen jälkeen kun oli pudonnut polkupyörän tangolle. On mieletöntä että näin vain tämä raskauden salainen ohjelma tekee työtään minussa vaikka en osaa sitä itse millään tavalla hallita tai auttaa. Kroppani toimii luonnostaan lapsen hyväksi: liitokset pehmenevät ja leviävät että lapsi pääsisi laskeutumaan ja synnytys olisi aikanaan mahdollinen.
Huomaan joka päivä kuulostelevani Pöpön olemisia yhä vaativammin ja tarkemmin. Silmiini on osunut aivan liian monta lehtijuttua viimeisillä raskausviikoilla kohtuun selittämättömästi kuolleista vauvoista. Aamulla ensimmäiseksi yritän herätellä Pöpöä lempeillä tönäyksillä ja jutteluilla. Olen kiitollinen kaikista potkuista ja muljaisuista, sillä ne kertovat ihanasti että virtaa piisaa ja kaikki lienee riittävän hyvin. Olisi hirvittävän järkyttävää menettää lapsi tässä vaiheessa. Yritän rauhoitella itseäni ajatuksilla, että todennäköisesti kaikki menee moninkin tavoin hyvin. Silti jollekin ne ikävätkin asiat aina tapahtuvat, eikä meillä ole tietenkään mitään takuuta siitä, että ne eivät osuisi juuri meidän kohdallemme.
Samoihin sekaviin ajatuksiin kuuluu se, että eräänä päivänä tajusin alkaneeni jo “kaipaamaan” tätä odotusaikaa. Kohta tätä ensimmäistä kertaa raskaana olemisen ihmeellistä välitilaa ja oloa ei enää ole, se on muisto vain.
Kohta Pöpö menee armeijaan! Apua!
Filed under: iloa
Eilen oli kymmenvuotishääpäivämme. Sain aamulla mieheltä hellän herätyksen: komean hääkimppuani muistuttavan kukkakimpun ja ihanan kortin, jossa mies kertoo, miten onnellinen hän on nämä vuodet ollut. Suunnittelimme lähtevämme illalla syömään, mutta flunssani on vieläkin niin paha, että en jaksanut ajatellakaan kotoa liikkumista. Sen sijaan kuuntelimme häämarssejamme, katselimme häävalokuvia ja soitimme vihkipapillemme eli mieheni kummitädille ja kerroimme tulevasta vauvasta (kummitäti oli vähän jäänyt uutispimentoon…).
Pöpöllä on ihan kiva perhe mihin syntyä.
Filed under: iloa
Olen tavannut ilmielävän kestovaippoilijan, äiteen, joka on käyttänyt kestovaippoja pikkutyttärellänsä aivan alusta asti. Sitä perinteistä iholle riisipaperi ja imuksi sideharso-/flanellipala ja päälle villahousut/kuoripöksyt -yhdistelmää, myöhemmin hamppuimuilla vahvistettuna. Sain yksityiskohtaista tietoa taittelusta, imevyydestä, pesusta, kuivumisesta ja tarvikkeiden määristä. Ja hyvin oli mennyt eikä mitenkään erityisen vaikeaa ole ollutkaan. Jes, olen henkisesti valmis kokeilemaan samaa.
Ainoa mikä hirvittää, on tuo taittelujen määrä. Kohta varmaan seinällä on paitsi lautasliinojen, myös kantoliinan, kapalon ja kestovaippojen taitteluohjeet…
Filed under: iloa
Tää täytyy vielä kertoa.
Neuvolakäynnin jälkeen menin viereiseen markettiin ruokaostoksille. Mielenkiinnosta menin hengailemaan marketin lastentarvikeostoksille, vähän niin kuin tsekkaamaan, että mitähän tässä kaupassa on sitten tulevaisuudessa tarjolla. Tähän mennessä kun en ole vielä tutustunut kuin yhden suuremman automarketin lastentarvikeosastoon.
Hyllyn ääressä oli reippaasti yli 70-vuotias papparainen kännykkä korvallaan ja hänen vieressään seisoessani sain keskustelusta käsityksen, että pappa on lähetetty ostamaan tietynmerkkisiä vauvan peppupyyhkeitä, mutta koska niitä ei hyllystä löydy, meneillään on konsultointipuhelu. Silmiini kuitenkin sattui tuo kyseinen merkki ja kerroin papparaiselle että tässähän nämä ovat. Pappa tarkistutti vielä, että kyseessä on hajusteeton merkki. Olihan se, mutta tuo tietoa oli paketissa vain englanniksi. Helpottuneena pappa sanoi puhelimeen, että “hetkinen, kyllä täällä on vielä yksi paketti, joka löytyi, kun asiantuntija tuli paikalle.”
Hih hih. Asiantuntija… hihiiiiii.
Sunnuntai-ilta. Olen jo koululaisesta asti inhonnut sunnuntai-iltoja, ne ovat viikon pahimpia päivä: koko pitkä työteliäs viikko edessä.
Nyt kuitenkin tajusin, että tänään on vähään aikaan viimeinen sunnuntai-ilta, jolloin työhuolet saavat tilaa päässäni. Huomenna nimittäin alkaa viimeinen työviikko ja perjantaina jään sitten äitiyslomalle.
Haikaranpesän synnytysvalmennuksen ensimmäinen osa on nyt takana. Ja päällimmäisenä on hyvä, luottavainen fiilis, eli synnytyspelkoklinikalle ei taida sittenkään olla asiaa.
Valmennusryhmässämme on seitsemän esikoistaan odottavaa pariskuntaa, ja kaikkien laskettu aika on maaliskuun alkuviikolla. Ensimmäinen yllätys oli jo se, että ryhmämme on näin pieni. Mielikuvissani olin kai nähnyt noin kolmenkymmenen pariskunnan makoilevan kärsivän näköisenä jumppasalin matoilla ja tekevän hengitysharjoituksia… Toinen yllätys oli se, että suurin osa meistä oli hyvinkin jo yli kolmenkympin iässä. Juu juu, ensisynnyttäjien keski-ikähän on korkea, jotain 27-28 vuoden luokkaa, mutta nyt näytti siltä, että me olemme suurimmaksi osaksi lähempänä 35 tai jopa 40 vuotta kuin 30 vuotta.
Tällä ensimmäisellä kerralla kätilömme kertoi Haikaranpesän erityisominaisuuksista, synnytyksen normaalista kulusta ja Haikaranpesässä saatavista kivunlievitysominaisuuksista. Kaiken kaikkiaan jäi hyvin rauhallinen olo, sellainen että täällä synnyttäjä perheineen otetaan henkilökohtaisesti vastaan ja kohdataan paitsi yksilönä, myös perheenä ja heidän koko perheen hyvinvoinnin eteen todella nähdään vaivaa.
Koko Kätilöopisto ja varsinkin sen Haikaranpesä-osasto on tunnettu pehmeitä arvoja ja vaihtoehtoja edistävänä synnytyspaikkana. Olikin aika sykähdyttävää oikeasti kuulla, että ne verkkosivuilta ja kirjallisuudesta poimitut vaihtoehtoiset “pehmeät” toimintatavat ovat oikeasti a) toimivia b) lääketieteellisen koulutuksen saaneet työntekijätkin tietävät niistä c) ja jopa kannustavat niiden käyttöön. Luin jostain joskus, että jos synnytys ei ota edistyäkseen, synnyttäjän nännien hierominen auttaa elimistöä erittämään oksitosiinihormonia ja käynnistämään/edistämään synnytystä. Lukiessani tästä ajattelin, että joopa joo, monessakohan synnytyssalissa kätilöt jaksavat katsella kun isä hieroo äidin nännejä… Mutta niin vain tämä meidänkin kätilömme kertoi tästä vinkistä. Että silleen. Mikään inhimillinen ei taida olla synnytyssalissa vierasta.
Varsinainen huippuhetki oli, kun pääsimme näkemään yhden neljästä synnytyshuoneesta. Ja ensimmäinen, mikä silmiini osui, oli parivuode! Olipa yllätys. Mielikuvissani olin luullut että synnytyssali olisi kellarissa sijaitseva vihreäksi kaakeloitu kolkko leikkaussali, mutta tämä huone olikin kuin pieni makuuhuone söpöine verhoineen, radioineen, isoine ikkunoineen, keinutuoleineen. Tietenkin esillä oli myös tietokone ja ilokaasumaskeja sun muita mittareita, mutta huoneen tunnelma oli hyvin rauhallinen ja kotoisa. Kylläpä tuonne uskaltaisi tulla.
Yhä enemmän olemme jo näkevinämme Pöpön milloin missäkin: istumassa yläkertaan menevillä rappusilla, tutkimassa leikkiautoa, auttamassa imuroinnissa ja nukkumassa sängyssämme.
Olemme saaneet ystävältä lainaan vastasyntyneelle sopivan pienen pienen farkkukankaisen toppapuvun. Puku on niin paksu, että nopealla vilkaisulla voisi luulla että siellä on jo joku sisällä. Puvusta on tullut meille Pöpön ruumiillistuma, jolla leikimme mielikuvitusleikkejä. Yhtenä yönä vessareissuni aikana tuo farkkukankainen Pöpö oli ilmestynyt sänkymme väliimme. Kyselin mieheltä, että mitä tuo tuossa tekee. “Pöpö halusi tulla äidin ja isän väliin nukkumaan”, kuului vastaus.
Pari päivää sen jälkeen oli ihanan leppoisa sunnuntaiaamu. Mies ei olisi jaksanut nousta sängystä ylös. Mutta kyllähän isän sydän heltyi, kun Pöpö tuli pomppimaan kylkeen ja pyysi kerta toisensa jälkeen leikkimään.
Kylpyyn Pöpö ei ole vielä yrittänyt 
Pöpön garderoobi kasvoi noin 2500 % yhden yön aikana. Ystävättäreni, kunnioitettavasti jo kolmen pojan äiti, lainasi ja lahjoitti Pöpön käyttöön runsaat kassilliset alkuaikojen vaatteita, koot vaihtelevat 50-72 senttiin.
Levittelin ne tuohon olkkarin lattialle lähempää tutkimista varten. Huomasin, että minullahan ei ole edes sanoja kaikille noille erilaisille pienten lasten vaatetyypeille. Otetaan nyt vaikka käsittelyyn nuo puseroiden ja housujen lukuiset erilaiset yhdistelmät. Miehen kanssa järkeilimme seuraavaa:
1. Jos vaatteessa on lahkeet, ne ovat housut. Poikkeus: jos ne ovat kuin sukkahousut, ne ovat joko sukkahousut tai puolipotkuhousut (en tiedä eroa).
2. Jos vaatteessa on pusero ja lahkeet, ne ovat haalarit.
3. Jos haalarissa on lisäksi “umpinaiset jalat” (en keksi parempaakaan ilmaisua) , siis niinkuin sukat, ne ovat potkuhousut.
4. Jos haalarista taas puuttuu lahkeet ja pehvassa on luukku näppärikiinnityksellä, kyseinen vaate on body.
Oikaiskaa, jos jossakin olemme metsässä! Mies muuten tunnisti näitä erilaisia vaatetyyppejä huomattavasti minua paremmin.
Sitten tietenkin näitä potkuhousuja ja bodyja saa näköjään erilaisilla yläosilla, nimittäin pitkillä hihoilla, lyhyillä hihoilla ja vain olkaimilla. Että vaihtoehtoja on.
Tästä kaikesta hämmentyneenä tein oikein kirjallisen inventaarion:
10 lakkia
3 paria trikoisia sukkia
1 lapaset (tosin eri paria!)
9 kietaisupuseroa
13 pitkähihaista puseroa
9 housut
10 puolipotkuhousut (tai sukkahousut, miten vaan)
12 potkupukua hihoilla
9 potkupukua olkaimilla
7 pitkähihaista sisähaalaria
3 hihatonta sisähaalaria
9 bodya pitkillä hihoilla
9 bodya lyhyillä hihoilla
uimapuku
peitto
5 pussilakanaa
3 aluslakanaa
2 tyynyliinaa
fleecepuku
fleecehaalari
kevyttoppapuku
toppapuku
Millainenhan se Pöpö on? Ainakin syntyessään pieni, punainen ja ryppyinen. Mutta mitä muuta? Pitääköhän se paljon ääntä (kuten minä)? Vai valittaako vain tosivaivan tullen (kuten isänsä)? Nukkuukohan se hyvin (minä) vai herääkö joka risahdukseen ja saa huonosti uudestaan unen päästä kiinni (isänsä)? Onkohan se rauhallinen ja sinnikäs (isänsä ominaisuuksia) vai äkkipikainen ja kärsimätön (minähän se…)?
Viime aikoina olen ajatellut Pöpöä hyvin herttaisten vaaleansinisten silmälasien läpi.
* Käärönä, joka köllii.
* Pötkönä, joka puhisee ja pörisee.
* Suurina silminä, jotka katsovat intensiivisesti.
* Pienenä kätenä, joka puristaa tiukasti.
* Äänenä, joka ilmoittaa että nyt on nälkä!
* Nälkänä, jota tyynnytän.
* Uutena ihmisenä, johon on kiva tutustua ja joka kaipaa seuraamme.
Mutta aina noin viiden minuutin päästä kolikon toinen puoli kääntyy:
Entäs jos se
* On perusluonteeltaan malttamaton ja äkkipikainen ja hermoheikko (niin kuin minä), miten sellaisen ihmisen kanssa haluaisi kotinsa jakaa?
* Itkee aina vaan vaikka mitä tekisi, vaikka siksi että sillä on jokin sairaus tai vamma joka kiusaa sitä eikä kukaan osaa auttaa
* Ei nuku koskaan 20 minuuttia pitempään
* On moniallergikko eikä syö mitään ruokia
* Lähtee liikkeelle jo varhain ja riipii kaiken mennessään
Ja me olemme jo vuoden päästä tuon hirviömäisen kaikkinielevän ja vaativan lapsen jäljiltä puhki, poikki, toistemme tukassa, emme nuku emmekä syö, emme jaksa käydä töissä ja rahat ovat lopussa, kaikki on kakan ja pulautuksen roiskeissa, lapsi riehuu yksinään raunioituneiden vanhempiensa edessä, seinät peittyvät tussipiirroksiin, tavarat lojuvat hujan hajan ja rikki, pihalla kasvaa pelkkää horsmaa.
No joo, tää on taas tätä.
Filed under: iloa
Tänään näkyy Teemalla klo 19 toinen osa dokkarista Elämä ennen syntymää. Siinä kuvataan hienosti, miten sikiö kasvaa ja kehittyy. Kantsii kattoo. Tömäsin eilen sattumalta telkkarille juuri kun eka osa alkoi.
