Esikoista odottamassa


Jatkoa
March 9, 2007, 6:04 pm
Filed under: iloa

Valtavasti kiitoksia kaikille kommenteista, tsemppitoivotuksista ja onnitteluista koko kolmihenkisen klaanimme puolesta! On ollut ihana lukea tervehdyksiänne näiden ensimmäisten päiviemme aikana.

Tämä blogi lienee tullut teemansa puolesta tiensä päähän Pöpön saapuessa maailmaan.  Pohtimisen, kyselemisen, jakamisen ja kirjoittamisen tarpeeni eivät ole kuitenkaan synnyttämällä lähteneet, joten olen aloittanut uuden blogin, jossa jatkan äitiyden etsimistä ja löytämistä. Äitiyspakkauksen löydät täältä.

Kiitos seurastasi, tavataanhan Pakkauksen äärellä?

Pöpö, Kukannuppu ja Mies.

Ps. Eve, vastaan kysymykseesi Pakkauksessa hetikohtapuoliin… heitit hyvän kysymyksen, johon olen kovasti jo kuulostellut vastausta. Kirjoittamisaika on vaan ollut viime päivinä hiukan hakusassa.



Alkua
March 3, 2007, 4:27 pm
Filed under: hämmennystä, iloa, isyyttä, vointia

Kotiaamun onnea:

* ensimmäinen maitovana lapsen poskella
* pesin itse varpaani pitkästä aikaa
* mahduin vanhoihin housuihini
* söin kylmäsavulohivoileipää
* join kahvia eikä närästänyt
* lapsi nukkuu maitohumalaansa isänsä sylissä kantoliinan kätköissä
* luemme hesaria yhdessä
* minnekään ei ole kiire
* kaikki on hyvin

***

Pöpö syntyi pitkän urakan päätteeksi tiistaina 27.2. klo 23.27. Synnytys oli raskas ja kivuliaampi kuin ikinä osasin odottaakaan. Saimme kuitenkin hyvää hoitoa Haikaranpesässä, pääsimme toipumisen alkuun ja synnytyksen kauhut ovat nyt hiljalleen väistymässä. Vaikka olenkin vielä kovin raihnainen, vain sillä, että lapsi saatiin turvallisesti maailmaan, on enää tässä vaiheessa merkitystä.

Pöpö on ihana. Pikkuruikkuinen poikamme oli kasvanut 49 sentin pituuteen ja painoi 3200 grammaa. Tuijottelemme häntä yhä hämmentyneinä, aivan kuin näkisimme maailman suurimman salaisuuden ratkeavan silmiemme edessä. Miten pieni hän onkaan! Miten söpö! Pitkä musta tukka, suuret tummat silmät, nykerönenä, suppusuu. Pieni nariseva ääni tai iso vaativa karjaisu. Iso röyhtäisy. Karmea pierahdus. Komea pissakaari. Kasvoja hapuilevat kädet, rintaa hamuileva suu.

Kaikki on aivan toisin
kuin koskaan ollut on.
Kuinka sen kuvata voisin?
Ilo on pohjaton.

Silmistä maailmoja
uusia avautuu.
Unista kertova meille
kerran on suppusuu.

Kaikki on ihmettä uutta.
Kaikki on valoisaa.
Ilomme valtavuutta
kuka voi aavistaa.

-Anna-Mari Kaskinen



Menoa
February 27, 2007, 9:15 am
Filed under: hämmennystä, iloa, isyyttä, vointia

En aio synnyttää suorana lähetyksenä netissä, mutta kerronpa kuitenkin: Taitaa olla niin että lapsivesi on alkanut tihkua. Soitin Haikaraan ja pyysivät tulemaan klo 11 mennessä tsekkaukseen. Nyt pakkailen kassia, petailen Pöpön sänkyä, kuulostelen pöksyjäni ja muuta oloani. Selkääkin juimii, supistuksia kai? Juu, kyllä tää sitä ihan oikiaa menoa on. Mies ehti jo mennä töihin, mutta tulee kohta hakemaan.

Ja kaikki tuli ihan yllättäen. Noita satunnaisia selkäkipuja on kyllä välillä vähän ollut, mutta ei säännöllisinä tai kovina. Mistään limatulpasta ei ole näkynyt jälkeäkään eikä maha edes roiku sen näköisenä, että lapsi olisi kovin alhaalla saatikka kohdunsuulla. Eilen juuri laitoin tekstareita tyyliin: Ei vieläkään mitään missään.

Olo on ihan hyvä: rauhallinen ja iloinen. Valmennuksessa kätilö sanoikin, että kyllä tänne useimmat naiset tulevat ihan iloisina synnyttämään. Siltä minustakin nyt tuntuu. Pöpö, täältä me tullaan!



Säveliä
February 26, 2007, 6:57 pm
Filed under: iloa, isyyttä

Olemme puuhailleet Pöpölle ikioman iltalaulukirjan. Kokosimme siihen suosikkimme tuntemistamme hempeistä tuutulauluista ja muista sen tapaisista rauhallisista lauluista. Oravan pesän lisäksi laulukirjaan pääsivät mm. Sininen uni ( en pitänyt tästä juurikaan omassa lapsuudessani, mutta nyt se on tosi hieno), Saunavihdat, Peikkoäidin kehtolaulu, ja Siili menee lypsylle. 

Lauluhetki ei ole ihan vielä juurtunut iltarituaaleihimme, ja muistamme ottaa laulukirjan esiin vasta muutaman kerran viikossa. Välillä homma on livetä laulukouluksi, sillä mies on paljon parempi laulaja kuin minä, ja kommentoi ettei pysy äänessä kun yritän viekoitella sävelmää ihan kummalliseen suuntaan. Mutta koska iltalaulujen perimmäinen tarkoitus on muualla kuin äänessä pysymisessä, aion pitää perinnettä yllä, vaikka laulaisin Ammu-vainaan nuotilla. Eipä se Pöpö vielä tiedä, miten noiden kappaleiden kuuluu oikeasti mennä. Tosin vauvoilla tehdyt tutkimukset ovat ilmentäneet, että vauvat arvostavat erityisesti harmonisia säveliä, joten epäharmoninen lauluni saattaa tietenkin piinata Pöpöä.



Pidättyvyyttä
February 26, 2007, 11:49 am
Filed under: iloa, isyyttä, kysymyksiä

Synnytyspussista on tullut elämää isompi juttu.

Loppuaikana odottajilta kysytään tuon tuostakin: joko olet pakannut synnytyskassisi? Sairaalassa kun on mukava olla mukana omia hlökohtaisia hygienia- ym. tarvikkeita, imetysrintsikat, liivinsuojia ja vauvan kotiinpaluuvaatteet. Synnytyskassiin voi toki ottaa mukaan kaikkia sellaisia herkkuja, joita haluaa pitkäksi venyvän odottelun tai sitten sairaalassa vietettävien päivien aikana popsia. Vichyä, hedelmiä, karkkia…

Meillä on hurahdettu Taffelin uusiin Delivio-sipseihin. Viime viikkoina on löytynyt noin kymmenen hyvää syytä ostaa sipsejä. Jokaista Bond-elokuvaa varten tietenkin. Saunailtoihin. Vieraiden varalle. Ja jokainen pussi on päätynyt meidän ahmattisuihimme ennen “oikeaa” tarkoitustaan.

Nyt viimeksi Delivio-pussi ostettiin sillä varjolla, että se otetaan sitten mukaan sairaalaan. Mutta eipä mennyt montaakaan tuntia, kun sitä jo rapisteltiin kaapista sen näköisenä, että täytyyhän sipsien tuoreutta testata ennen sairaalaan vientiä. Mutta ei! Tämä pussi on Synnytyspussi. Sen on pysyttävä kiinni siihen asti kun on sen oikea hetki. Miten kummassa voimme ikinä opettaa lapsellemme kärsivällisyyttä  jos itse olemme lankeamassa jokaisen tekosyyn turvin?

Mies kyselee, että missä vaiheessa pussin saa sitten oikein avata. Lapsiveden mentyä? Supistusten muututtua säännöllisiksi ja tullessa 5 minuutin välein? Kätilöopiston parkkipaikalla? Synnytyssalissa? Omassa huoneessa lapsen syntymän jälkeen?



Aurinkoa
February 25, 2007, 5:50 pm
Filed under: iloa, isyyttä, ystäviä

Odotuskaverini H, jolla oli laskettu aika 22.2., sai vauvansa ihastuttavan säntillisesti 23.2. klo 1.30. Onnea! Omaan laskettuun aikaan on nyt viikko jäljellä, joten…

Aina välillä mielen täyttää suunnaton uteliaisuus ja malttamattomuus. Haluaisin jo kovasti nähdä, mikä kaveri tämä Pöpö oikein on. Että kuka siellä mahassa on möyrynnyt ja kenelle sinne on laulettu ja juteltu. Mieskin huutelee napamikrofoniin joka ilta: “Tuu jo kotiin!”

Ja taas välillä ajattelen, että kyllä se synnytys kuitenkin ihan pian koittaa, kolmen viikon kuluessa viimeistään, ja sitten kyllä saadaan olla yhdessä ihan tarpeeksi, eli mitä tuota suotta nyt kiirehtimään. Että nautitaan nyt vain näistä viimeisistä mahapäivistä.

Tänään ystävämme P soitteli ja houkutteli meitä kanssaan merenrantaan jääkävelylle ja kahville.  Oli tosi kiva reissu, aurinko lämmitti kasvoja, lumi kimmelsi, tuttu uimapaikka näytti salaperäiselle jään ja lumen vangitsemana, juttelimme mukavia.

On ihanaa ajatella, että Pöpö syntyy näin kevään korvalla. Möhömahoja kasvatellessamme olemmekin H:n kanssa haaveilleet tulossa olevista keväaurinkoisista päivistä, jolloin asfaltti on jo kuivunut ja lumikinokset sulaneet, ja vaunuja on ilo työnnellä pitkin asuinalueemme rauhallisia pikkukatuja. Kopasta kuuluu vain pientä vienoa tuhinaa. Ja itse kuljemme tyylikkäinä ja hoikkina farkkutakeissamme ;)



Päiväaktiviteetteja
February 20, 2007, 8:36 pm
Filed under: iloa, ystäviä

Kesälomilla parhaita ovat päivät, joille ei ole mitään suunniteltuna ja jolloin voi antaa koko päivän kulua “mennään minne nenä näyttää” -mentaliteetilla ja tehdä kaikkea mukavaa ja juuri silloin hotsittavaa.

Ja niin taitaa olla äitiyslomallakin.

Sekä perjantaina että tänään ihanat ystäväni ovat ottaneet ohjat käsiinsä ja soitelleet jo heti aamusta tyyliin “Mitä teet tänään, sopisko että nähtäis, mulla ois koko päivä vapaata”. Ja sopiihan mulle. Mukavia keskusteluja, herkkuhetkiä, lounasseuraa, monia rikkaita ajatuksia.

Kiitos!



Päivitystä
February 10, 2007, 12:09 pm
Filed under: iloa, isyyttä, mietiskelyä, neuvola, unia

Jostakin syystä blogilista ilmoittaa tämänkin blogin mysteerisesti päivittyneen torstaina yhden aikaan yöllä. Enpä tiedä miten. Kukaan ei ole ollut oikeasti asialla.

Pöpö se jatkaa kasvuaan. Eilen oli viimeinen lääkärineuvola. Kaikki on kunnossa, mitä nyt normaalia loppuraskauden turvotusta on tullut ja verenpaine on hieman tavallisesta tasostani noussut (on kuitenkin normaalin rajoissa, nousuun taitaa olla syynä tämän viikon suolaisen himoni). Kohdunsuu oli jo pehmeä, mutta ei avautunut. Eli kroppani tietää miten mennä kohti synnytystä. Lohdullista, ettei tarvitse itse osata tehdä mitään.

Ajan kulumista tulee mietittyä päivittäin. Laskettuun aikaan on nyt kolme viikkoa ja kaksi päivää. Periaatteessa Pöpö voi ottaa ja syntyä vaikka ensi viikolla. Tai sitten viiden viikon päästä. En kuitenkaan aio tässä vaiheessa vielä ryhtyä mihinkään kiirehtimistoimenpiteisiin, vaan uskon että hermoni riittävät vielä ainakin parin-kolmen viikon möhköilyyn, närästykseen, kolotukseen ja ähinään ja puhinaan.

Mutta muitahan tämä olotilani jo kiusaa. Mies on joutunut jo usean viikon ajan nukkumaan korvatulpat päässään, koska a) kuorsaan b) ähisen ja puhisen kylkeä kääntäessäni noin 20 kertaa yössä c) kolistelen vessaan ja takaisin noin 2-3 kertaa yössä. Ehkä meille molemmille olisi parempi, että muuttaisin alakerran vierashuoneeseen tai jopa suoraan vessaan nukkumaan. Siellä olisi suloisen lämmintäkin, vääntäisin lattialämmityksen täysille. Paitsi että eipä tuo Pöpön syntyminen taida noita öitä sen enempää rauhoittaa.

Tänään lähdemme kylävierailulle Tampereelle. Autoilu on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi. Ainakin meillä on niin kummallisen matala auto,  että etuistuimelle istuminen ja herranjestas, varsinkin sieltä pois nouseminen ovat tosi operaatioita. Mies saa työntää takapuolesta tai kiskoa kädestä! Elokuvateatterikokemuksen jälkimainingit saavat myös miettimään miten selkä kestää autossa istumisen. No, täytyy vain pysähdellä välillä jaloittelemaan, jos kramppi meinaa iskeä. Leffasta ei niin vain lähdetäkään kävelemään. Tai jos lähdetään, ei tulla enää takaisin.

Tavaroiden hamuaminen alkaa olla jo hyvällä mallilla. Tänään haetaan pinnasänky tykötarpeineen. Harsovaippa- ja kantoliinakankaat on ostettu ja odottavat ompelemistaan. Melkein kaikki vaatteet on jo pesty. Ensi viikon tavoitteena onkin järjestää tuo yläkerta uuteen uskoon, eli etsiä vauvan sängylle ja hoitopöydälle omat paikkansa.

Juu, ja unipäivitystä myös: mies näki pari yötä sitten unta, että heti synnytettyäni jouduin kiireesti lähtemään hoitamaan jotakin asiaa. Mies jäi kahdestaan lapsen kanssa, ja hoksasi, että en ehtinyt edes huomaamaan, että Pöpö onkin tyttö. 

  



Leikkiä
February 7, 2007, 9:57 am
Filed under: iloa

Täällä vauvanvaatteita pestessä ja lajitellessa mieleen tulvii lapsuuden leikkimuistoja. Ovathan askareeni samoja, joita tytöt niin usein lapsena leikkivät: pesevät nukenvaatepyykkiä, järjestelevät nukenvaatteitaan… Pakkasin juuri pienen pussillisen vauvanvaatteita laitokselle mukaan otettavaksi. Tää kävis ton kanssa, tuo on liian iso, riittääköhän tuossa lahkeet…onko sukkia?

Kaveri soitti toissapäivänä ja kysyi, pääsisinkö tiistaina hänen kanssaan elokuviin, oli saanut erääseen ennakkonäytökseen ilmaisliput työnsä kautta. No tottahan toki pääsin. Juuri tuollaista spontaaniuutta haluaisin tässä äitiyslomalla vielä hyödyntää, jatkossa kaikki lähteminen vaatii sumplimista: ehtiikö mies töistä tarpeeksi ajoissa kotiin vauvan luo, onko maitoa pumpattuna, huoliiko vauva pullomaitoa, kestääkö itse maidot rinnoissa illan ajan…

Paitsi että istuminen leffateatterissa oli yllättävän tuskallista. En olekaan tajunnut, että 2,5 tuntia paikoillaan on tässä vaiheessa noin vaikeaa.



Voimaa
February 5, 2007, 7:57 pm
Filed under: iloa

Kävin tässä eräänä päivänä kirjastossa. Tavaksi on tullut tsekata raskaus-aiheisen hyllyn kokoelmat, ja tuolloin paikalla oli jostakin syystä vain yksi kirja, Eve Mantun “Musta tulee perhe”.  Koska pidän Mantua harvinaisen kiinnostavana radiotoimittajana ja olen lukenut kirjasta pari lehtijuttuakin, lainasin kirjan. Ja voi pojat, siitä tuli koko raskausaikaisen lukemistoni suosikki.

Eve Mantu on kirjoittanut kirjan voimakirjaksi yksin odottavalle,  siis yksinhuoltajalle. Mutta kirjan terveellisestä ja lohduttavasta asenteesta riittää paljon viisautta ja voimaa voimaa kaksin odottavillekin.  Mantu kertoo ystävien ja verkostojen merkityksestä, perheen rakentamisesta, äitiyden mukanaan tuomista kiperistä tilanteista ja niistä selviämisestä, siitä, miten kartuttaa omia voimavarojaan ja sulostuttaa elinympäristöään pienin, arkisin, kaikille mahdollisin ja tärkein keinoin.  Ja koska kirjailija kertoo kaiken omasta kokemuksestaan, kirjaa on mukava lukea ja se tuntuu todelliselle ja uskottavalle. 

Antaa voimaa ja rohkeutta. Suosittelen.