Kotiaamun onnea:
* ensimmäinen maitovana lapsen poskella
* pesin itse varpaani pitkästä aikaa
* mahduin vanhoihin housuihini
* söin kylmäsavulohivoileipää
* join kahvia eikä närästänyt
* lapsi nukkuu maitohumalaansa isänsä sylissä kantoliinan kätköissä
* luemme hesaria yhdessä
* minnekään ei ole kiire
* kaikki on hyvin
***
Pöpö syntyi pitkän urakan päätteeksi tiistaina 27.2. klo 23.27. Synnytys oli raskas ja kivuliaampi kuin ikinä osasin odottaakaan. Saimme kuitenkin hyvää hoitoa Haikaranpesässä, pääsimme toipumisen alkuun ja synnytyksen kauhut ovat nyt hiljalleen väistymässä. Vaikka olenkin vielä kovin raihnainen, vain sillä, että lapsi saatiin turvallisesti maailmaan, on enää tässä vaiheessa merkitystä.
Pöpö on ihana. Pikkuruikkuinen poikamme oli kasvanut 49 sentin pituuteen ja painoi 3200 grammaa. Tuijottelemme häntä yhä hämmentyneinä, aivan kuin näkisimme maailman suurimman salaisuuden ratkeavan silmiemme edessä. Miten pieni hän onkaan! Miten söpö! Pitkä musta tukka, suuret tummat silmät, nykerönenä, suppusuu. Pieni nariseva ääni tai iso vaativa karjaisu. Iso röyhtäisy. Karmea pierahdus. Komea pissakaari. Kasvoja hapuilevat kädet, rintaa hamuileva suu.
Kaikki on aivan toisin
kuin koskaan ollut on.
Kuinka sen kuvata voisin?
Ilo on pohjaton.
Silmistä maailmoja
uusia avautuu.
Unista kertova meille
kerran on suppusuu.
Kaikki on ihmettä uutta.
Kaikki on valoisaa.
Ilomme valtavuutta
kuka voi aavistaa.
-Anna-Mari Kaskinen
En aio synnyttää suorana lähetyksenä netissä, mutta kerronpa kuitenkin: Taitaa olla niin että lapsivesi on alkanut tihkua. Soitin Haikaraan ja pyysivät tulemaan klo 11 mennessä tsekkaukseen. Nyt pakkailen kassia, petailen Pöpön sänkyä, kuulostelen pöksyjäni ja muuta oloani. Selkääkin juimii, supistuksia kai? Juu, kyllä tää sitä ihan oikiaa menoa on. Mies ehti jo mennä töihin, mutta tulee kohta hakemaan.
Ja kaikki tuli ihan yllättäen. Noita satunnaisia selkäkipuja on kyllä välillä vähän ollut, mutta ei säännöllisinä tai kovina. Mistään limatulpasta ei ole näkynyt jälkeäkään eikä maha edes roiku sen näköisenä, että lapsi olisi kovin alhaalla saatikka kohdunsuulla. Eilen juuri laitoin tekstareita tyyliin: Ei vieläkään mitään missään.
Olo on ihan hyvä: rauhallinen ja iloinen. Valmennuksessa kätilö sanoikin, että kyllä tänne useimmat naiset tulevat ihan iloisina synnyttämään. Siltä minustakin nyt tuntuu. Pöpö, täältä me tullaan!
Voi kun kaikki menisi nyt hyvin tämän loppuodotuksen ajan synnytykseen asti (ja sitten ja sen jälkeenkin tietty, mutta juuri nyt kannan huolta ensimmäisen etapin loppuun saattamisesta).
Tuntuu että silmiin ja korviin sattuu yhtenään tarinoita odottajista, joille on raskauden viime metreillä tapahtunut jotakin yllättävää, joka on johtanut vähintäänkin lapsen ja lähes omaankin menehtymiseen. Istukka irtoaa, veritulppa iskee…
Tietenkin kaikkien odottajien vuotuiseen määrään verrattuna näitä komplikaatioita tulee vain pienelle osalle odottajista, mutta mikään ei takaa, ettei sitä voisi tapahtua juuri omalle kohdalle. Joku on aina se yksi tuhannesta tai yksi sadasta tuhannesta tai…
Ihmettelenkin, ettei tähän ihan loppuraskauteen ole mitään vakkariultraa tai muuta laajempaa tutkimusta, jolla kaikilta tarkistettaisiin esim. lapsiveden määrä ja laatu, napanuoran pituus ja mutkaisuus, lantion koko ja alakauttasynnyttämisen mahdollisuudet ja ennen kaikkea istukan toiminnan tila ja mahdollisen rappeutumisen alku. Viimeinen neuvolalääkärin tapaaminen ei todellakaan tuonut vastauksia mihinkään näistä kysymyksistäni. Ainoastaan ohjeen: tarkkaile vauvan liikkeitä, niiden pitää tuntua säännöllisesti ja samanlaisina.
Ja minähän tarkkailen. Viime yönäkin herättyäni neljä kertaa aloin miettiä, että milloinkas viimeksi olen kuullut Pöpöstä mitään. Koputtelin ja taputtelin sankaria niin pitkään, että sain ärtyneitä potkuja terveisiksi. Sen jälkeen emme sitten saaneet kumpikaan unta pitkään aikaan. Mutta olipahan edes hyvä mieli valvoa.
Lapsiparasta varmaan tulee kosketukselle arka, kun sitä niin paljon tuonne kuplaansa muksitaan.
“Onni täällä vaihtelee…”
Viikonlopun kyläreissu meni hyvin, autossa istuminen ei tuottanut mitään ongelmia (matkan pituus kaksi tuntia yhteen suuntaan) ja ystäväperheen lapsetkaan eivät aiheuttaneet kutinaa kummempaa allergiaa. Mutta kotiovea raottaessa tajusin, että mikään ei ole ihanampaa kuin palata hiljaiseen, siistiin ja rauhalliseen AIKUISTEN kotiin. Ja näin siis tajuaa ajattelevansa ihminen, joka on todennäköisesti palaamassa VIIMEISTÄ kertaa ”aikuisten” kotiimme edes yhden vaivaisen yön yli kestävältä reissulta. Ihan kohta tämäkin talo on muuttunut ensin imeväis-, sitten jyrsijä- ja lopulta termiittivaiheisen täystuhon majapaikaksi ja on täynnä sekasortoa, ääntä ja hajuja.
Jotenkin tuosta ajatuksesta jäi nahkea olo koko alkuviikoksi.
Filed under: hämmennystä
Oma napani on kasvanut raskauden myötä ihan mahdottomaksi.
Ja tarkoitan tällä ihan fyysistä napaani 
Enpä tiennyt että napakin voi vielä ihmisen elon varrella muuttua. Nyt se on kuitenkin paljon suurempi, kääntynyt kummalliseen pystyasentoon ja törröttää kuin antenni. Ja näkyy kaikkien vaatteiden läpi.
En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt napani kääntöpuolelle (siis sille puolelle joka on alavatsan puolella). Nyt näkyy.
Joskus raskaana olevat eivät tunnu sietävän enää yhtäkään lisäpäivää odotusta. Nähtävästi en ole vielä näin pitkällä, sillä eilen huomasin ajattelevani, että kunpa aika ei kuluisi näin nopeasti. Yhtäkkiä äitiyslomaa on vierähtänyt viikon verran vaikka en ole saanut kuin kaksi koneellista pyykkiä pestyä. Aluksi pelkäsin pitkästyväni, mutta niin vain aika tuntuu hurahtavan ohi kaikenlaista epäoleellistakin puuhatessa. Laskettuun aikaan ei ole enää kuin 30 päivää (“Ei ole koskaan ollut näin lähellä,” kommentoi mies nokkelasti)!
Samaan aikaan fysiikka etenee vääjäämättömästi kohti synnytystä. Pari päivää sitten kuvioihin tulivat liitoskivut. Juu, ne ovat juuri sitä miten niitä on kuvailtukin: esimerkiksi tuolista liikkeelle lähtiessä peffassa jomottaa samaan tapaan kuin lapsena sen jälkeen kun oli pudonnut polkupyörän tangolle. On mieletöntä että näin vain tämä raskauden salainen ohjelma tekee työtään minussa vaikka en osaa sitä itse millään tavalla hallita tai auttaa. Kroppani toimii luonnostaan lapsen hyväksi: liitokset pehmenevät ja leviävät että lapsi pääsisi laskeutumaan ja synnytys olisi aikanaan mahdollinen.
Huomaan joka päivä kuulostelevani Pöpön olemisia yhä vaativammin ja tarkemmin. Silmiini on osunut aivan liian monta lehtijuttua viimeisillä raskausviikoilla kohtuun selittämättömästi kuolleista vauvoista. Aamulla ensimmäiseksi yritän herätellä Pöpöä lempeillä tönäyksillä ja jutteluilla. Olen kiitollinen kaikista potkuista ja muljaisuista, sillä ne kertovat ihanasti että virtaa piisaa ja kaikki lienee riittävän hyvin. Olisi hirvittävän järkyttävää menettää lapsi tässä vaiheessa. Yritän rauhoitella itseäni ajatuksilla, että todennäköisesti kaikki menee moninkin tavoin hyvin. Silti jollekin ne ikävätkin asiat aina tapahtuvat, eikä meillä ole tietenkään mitään takuuta siitä, että ne eivät osuisi juuri meidän kohdallemme.
Samoihin sekaviin ajatuksiin kuuluu se, että eräänä päivänä tajusin alkaneeni jo “kaipaamaan” tätä odotusaikaa. Kohta tätä ensimmäistä kertaa raskaana olemisen ihmeellistä välitilaa ja oloa ei enää ole, se on muisto vain.
Kohta Pöpö menee armeijaan! Apua!
Tänään on sitten se kuuluisa ensimmäinen äitiyslomapäivä. Mies heräsi seitsemältä kuten tavallista ja kiiruhti töihin ennen kahdeksaa. Minäkin nousin seitsemän jälkeen, mutta vietin rauhaisan aamun: söin kerrankin kunnollista aamiaista ja luin Hesaria hartaudella. Kymmeneneksi menin neuvolaan ja puolilta päin treffasin niin ikään äitiyslomalla olevan ystävättäreni kanssa. Iltapäivän alku menikin vauva-asioita turistessa ja nyt olen tässä. Ihastelen talvimaisemaa ja auringon kirkasta paistetta valkoisten hankien keskeltä. Ja vielä olisi noin 35 päivää edessä ennen lapsen syntymää.
Kaiken kaikkiaan olo on kahtiajakoinen: toisaalta osa minusta kiirehtisi tekemään yhtä sun toista: ostamaan, siivoamaan, järjestelmään, lukemaan, treffaamaan, suunnittelemaan, tekemään kaikki ne asiat joita voi vielä omaan rytmiin itsekseen tehdä. Ja toinen puoli minusta sanoo, että mikään ei juuri iske tai huvita: näillä kiloilla, näillä kolotuksilla, näillä huonosti nukutuilla yöunilla, tässä räkätaudissa ei jaksa/ei innostu/ei pääse.
Ehkäpä ensin keskityn sairastamaan tämän flunssan. Sitten ehtisin vielä vaikka vähän kiertelemään kaupungilla ja vaikka uimaan, leffaan ja lounaalle kavereiden kera. Ja sen jälkeen vielä linnouttautumaan kotiin harrasta odotusta harjoittamaan.
It’s a plan.
Sunnuntai-ilta. Olen jo koululaisesta asti inhonnut sunnuntai-iltoja, ne ovat viikon pahimpia päivä: koko pitkä työteliäs viikko edessä.
Nyt kuitenkin tajusin, että tänään on vähään aikaan viimeinen sunnuntai-ilta, jolloin työhuolet saavat tilaa päässäni. Huomenna nimittäin alkaa viimeinen työviikko ja perjantaina jään sitten äitiyslomalle.
Useamman päivän verran on jo tuntunut, että nyt on tarvis keksiä jotakin kivaa vaihtelua tähän todella puuduttavaan arkielämään. Olemme jo reilun kuukauden sairastaneet milloin mitäkin tautia ja kotona on nyhjätty ihan tarpeeksi.
Möhköytynyt olemukseni, kröhisevä hengitykseni ja kipeä selkäni hidastavat menoni ja vievät mieltä matalaksi. Vauvajuttujakin on tullut taas harrastettua hieman yli sietokyvyn, eikä sieltäkään taida löytyä piristystä.
Jotain tarttis tehdä, mutta mitä.
Seinät kaatuvat päälle!
Olen päättänyt kokeilla Pöpölle kestovaippoja.
Olen suhtautunut kestovaippailuun positiivisesti jo pitkään, mutta parhaan kimmokkeen sain ystävältäni, joka lahjoitti omalta lapseltaan pieneksi jääneet kestovaipat meille. No, saamamme vaipat ovat kuitenkin noin puolivuotiaalle lapselle tarkoitettuja, joten olen ollut pakotettu etsimään myös ihan perustietoa kestovaippailun alkeista.
Toivorikkaana ostin Vauva-lehden jossa luvattiin kertoa kestovaippailusta käytännössä, mutta plääh, en tullut jutusta juuri hullua hurskaammaksi. Kyllähän siinä komeasti oli pitkä lista kestovaippailuun liittyviä termejä selitettynä, mutta ei pelkällä sanakirjalla vielä pääse alkuun. Vaikka nyt tietäisinkin, mikä on harsovaippa, mikä on pul-kuori, mikä on aio-vaippa, mitä riisipaperi, niin vielä ei ole täysin valjennut, mitä hilavitkutinta itse asiassa tarvitaan minkäkin osasen kanssa kanssa. Siis tyyliin: harsovaippa + villahousut + snappi-kiinnitin (tämän ohjeen bongasin lopulta yhdeltä keskustelupalstalta). Ilman näin konkreettisia ohjeita on suuresti vaarana, että päädyn hankkimaan epäsuhtaisen määrän tuotteita, joita voi verrata housuihin, joissa on vain vasen lahje. Kaipaankin yhä artikkelia nimeltä Kestovaipat: näin aloitat kestoilun x-ikäisen vauvasi kanssa.
Käytin viime viikon sairaslomani netissä surffailuun, visiteerasin kymmenillä kestovaippasivuilla ja yritin saada aiheesta jotakin otetta. Päädyin jopa suomalaiseen kestovaippatietokantaan (sellainenkin siis on olemassa!!!!!!!), jossa on listattuna kaikki Suomessa myynnissä olevat kestovaipat, ja arvatkaas, montako eri merkkiä ja mallia niitä olikaan? Varmaan 10? Ehkä 15?
Ei kun 816!!! Ihan käsittämätöntä!
Tähän asti olen tajunnut, että kestovaipoissa piilee mieletön ideologioiden ja vaihtoehtojen suma sekä myös iso bisnes. Kestovaipoista on näköjään tullut usean käsityötaitoisen kotiäidin toimeentulo! Törmäsin lyhenteeseen WAHM, jolla viitataan kotona työskentelevään äitiin. Siis vaikka kotoansa käsin kestovaippoja tekevää ja nettikaupan kautta niitä myyvään äitiin.
Tajusin myös, että hieman vitsikkäänä pitämäni kuva nettisurffailuun kiinnijääneestä kotiäidistä lienee kohta arkipäivää itsellekin. Kyllä tuossa asioita selvitellessä meni monta päivää, eikä sittenkään vielä valmista tullut.
Lisäksi miestä huvittaa suunnattomasti, että kestovaippojen yhteydessä puhutaan samoilla termeillä kuin remonttimaailmassa. Puhutaan kosteussulusta, polyuretaanista, laminoinnista… Hih, pitäisikö kaivaa varastosta esiin se kylpyhuoneremonttiin tarkoitettu kosteuseristyspaketti…
