Esikoista odottamassa

Pöpö viihtyy omassa kelluvassa yksiössään, potkii ja muljahtelee iloisesti.  Neuvolassa arvioitiin että vielä alle kolmessa ja puolessa kilossa mennään eikä sankarista ole muutenkaan tulossa mitenkään kovin suurta. Kohtu on hieman laskeutunut, mutta ei vielä roiku synnytystä ennakoivaan tapaan. Supistuksia tulee ja menee, mutta mitään läheltäpiti-tilanteita ei todellakaan ole vielä ollut. Näyttäisi menevän vielä kunnolla aikaa, ennen kuin tämä kaveri lähtee liikkeelle ulkomaailmaan.

Olen aina ennen ollut erinomaisen lahjakas nukkuja. Voin nukahtaa missä vain, milloin vain, mihin aikaan päivästä vain. Sohvalle, television ääreen, kirjastoon tenttikirjan ääreen, lentokoneeseen, autoon… you name it. Äänet eivät häiritse, eivätkä valot. Ja jos johonkin satunkin heräämään, uni tulee takuuvarmasti uudelleen. Jos joskus yöllä herään, katson kelloa ja ihastelen, miten kauan saan vielä nukkua lisää.

Mutta nyt asiaan on tullut muutos. Viime viikon aikana öistä on tullut katkonaisia ja uudelleen unen päästä kiinni saaminen on vaikeutunut huomattavasti. Pahimmillaan nukun vain puolen tunnin pätkissä. Kaksikin tuntia yhtäjaksoista unta on jo ylellisyyttä. Vessahätä iskee ziljoona kertaa, joka vessareissun välissä on käännettävä kylkeä, niiden välillä taas närästysröyhtäykset kampeavat kurkkuun tai peitot hiostavat liikaa. Ja joka kerta herään ajatukseen että voi itku, olen taas hereillä. Katson kelloa ja ahdistun siitä, miten vähän se on ja miten pitkästi yötä on vielä jäljellä. Aamuseitsemän tuntuu ihanalle: on ihmisten aika jo nousta. Tässä tilanteessa on tietenkin suureksi eduksi, että aamulla ei tarvitse mennä töihin eikä päivällä tarvitse muutenkaan tehdä mitään, mitä ei jaksaisi tai huvittaisi. Päikkäreitä en uskalla ottaa vaikka kuinka väsyttäisi, se vain tekisi yötä vielä rikkonaisemmaksi.

No, vielä tuosta närästyksestä. Siinäpä yksi raskauden riemuista! Aikaisemmin en ollut moista ilmiötä tuntenutkaan. Sitten vain yhtenä marraskuisena päivänä ihmettelin, miksi lounaaksi syöty pestopasta ei tunnu tavoittaneen vatsanpohjaa ollenkaan vaan tuntui jumittuneen kurkkuun. Melkein olisin voinut vielä ronkkia sen sormillani takaisin. Polttelun ja röyhtäykset osasinkin sitten jo nimetä närästysvaivoiksi. Rennie ja kumppanit ovat olleet tehottomia alusta saakka. Valittelin asiaa Kätilöopiston lääkärille, joka paineli kohtuni yläreunaa mutisten: “tässä menee sitten kohdun takaosa…”. Samalla suuhuni tuli hulvaton määrä vatsahappoja, jotka sitten vaivalla sain nieleskeltyä takaisin ja mutistua: ” ja siinä sitten meni vatsalaukkuni alaosa…” Diagnoosi: kohtuni on erityisen korkealla ja painaa mainiosti vatsalaukkua ja ruokatorvea. Sain tehokkaat närästyslääkkeet, joita olen syönyt siitä saakka. Ne pitävät vaivan kohtuullisessa ruodussa, mutta riippuu aivan Pöpön asennosta ja aktiviteeteista, miten paljon putkea polttelee ja tavaraa seilaa edes takaisin. Aika usein pystyn tunnistamaan Pöpön asentojen yhteyden vatsalaukun ja ruokatorven toimivuuteen. Mitä enemmän siellä peppua heilutellaan, sitä enemmän emo yökkäilee.

Yöunien ja syömisen vaikeudet ovat varmaan osaltaan johtaneet siihen, että painoni on yllättäen lähtenyt putoamaan. Neuvolassa oltiin jo vähän huolissaan, kun mittarista puuttui yli kilo edelliseen punnitukseen verrattuna.  Kotimatkalla ostin heti runsain mitoin herkkuja

No, ainakin tuosta närästyksestä päästään sitten synnytyksen myötä eroon… Pöpö, tule jo!