Yhä enemmän olemme jo näkevinämme Pöpön milloin missäkin: istumassa yläkertaan menevillä rappusilla, tutkimassa leikkiautoa, auttamassa imuroinnissa ja nukkumassa sängyssämme.
Olemme saaneet ystävältä lainaan vastasyntyneelle sopivan pienen pienen farkkukankaisen toppapuvun. Puku on niin paksu, että nopealla vilkaisulla voisi luulla että siellä on jo joku sisällä. Puvusta on tullut meille Pöpön ruumiillistuma, jolla leikimme mielikuvitusleikkejä. Yhtenä yönä vessareissuni aikana tuo farkkukankainen Pöpö oli ilmestynyt sänkymme väliimme. Kyselin mieheltä, että mitä tuo tuossa tekee. “Pöpö halusi tulla äidin ja isän väliin nukkumaan”, kuului vastaus.
Pari päivää sen jälkeen oli ihanan leppoisa sunnuntaiaamu. Mies ei olisi jaksanut nousta sängystä ylös. Mutta kyllähän isän sydän heltyi, kun Pöpö tuli pomppimaan kylkeen ja pyysi kerta toisensa jälkeen leikkimään.
Kylpyyn Pöpö ei ole vielä yrittänyt 
Pöpön garderoobi kasvoi noin 2500 % yhden yön aikana. Ystävättäreni, kunnioitettavasti jo kolmen pojan äiti, lainasi ja lahjoitti Pöpön käyttöön runsaat kassilliset alkuaikojen vaatteita, koot vaihtelevat 50-72 senttiin.
Levittelin ne tuohon olkkarin lattialle lähempää tutkimista varten. Huomasin, että minullahan ei ole edes sanoja kaikille noille erilaisille pienten lasten vaatetyypeille. Otetaan nyt vaikka käsittelyyn nuo puseroiden ja housujen lukuiset erilaiset yhdistelmät. Miehen kanssa järkeilimme seuraavaa:
1. Jos vaatteessa on lahkeet, ne ovat housut. Poikkeus: jos ne ovat kuin sukkahousut, ne ovat joko sukkahousut tai puolipotkuhousut (en tiedä eroa).
2. Jos vaatteessa on pusero ja lahkeet, ne ovat haalarit.
3. Jos haalarissa on lisäksi “umpinaiset jalat” (en keksi parempaakaan ilmaisua) , siis niinkuin sukat, ne ovat potkuhousut.
4. Jos haalarista taas puuttuu lahkeet ja pehvassa on luukku näppärikiinnityksellä, kyseinen vaate on body.
Oikaiskaa, jos jossakin olemme metsässä! Mies muuten tunnisti näitä erilaisia vaatetyyppejä huomattavasti minua paremmin.
Sitten tietenkin näitä potkuhousuja ja bodyja saa näköjään erilaisilla yläosilla, nimittäin pitkillä hihoilla, lyhyillä hihoilla ja vain olkaimilla. Että vaihtoehtoja on.
Tästä kaikesta hämmentyneenä tein oikein kirjallisen inventaarion:
10 lakkia
3 paria trikoisia sukkia
1 lapaset (tosin eri paria!)
9 kietaisupuseroa
13 pitkähihaista puseroa
9 housut
10 puolipotkuhousut (tai sukkahousut, miten vaan)
12 potkupukua hihoilla
9 potkupukua olkaimilla
7 pitkähihaista sisähaalaria
3 hihatonta sisähaalaria
9 bodya pitkillä hihoilla
9 bodya lyhyillä hihoilla
uimapuku
peitto
5 pussilakanaa
3 aluslakanaa
2 tyynyliinaa
fleecepuku
fleecehaalari
kevyttoppapuku
toppapuku
Filed under: mietiskelyä
Välillä olen niin unelmissa, että haluaisin jo Pöpön syntyvän. Ajattelen, että olisipa kivaa kun ei tarvitsisi enää tyytyä vain miettimään, miten päin se tuolla massussa köllöttää ja mikä on sen kättä ja mikä jalkaa, vaan näkisi jo ja saisi pitää sylissä. Ja että ei tarttisi itse enää suureta ja suureta vaan että olisipas se kätevää jos nyt vain lapsi yllättäen syntyisi ja samalla pääsisi tästä mahasta kaikkine hidasteineen. Ja että välttyisi siltä kaikkein kai inhottavimmalta vaiheelta, ylimeneviltä raskauspäiviltä jolloin kaikkia kiinnostaa, että joko se on syntynyt, mutta masuasukki vain jämähtää yhä tiukemmasti paikoilleen.
Mutta sitten näen keskosena syntyneiden lasten kuvia. Ei edes pahasti keskosten, vaan sellaisten näillä viikoilla syntyneiden (30-32), joilla ei ole edes mitään fysiologista ongelmaa, joka olisi keskosuuden aiheuttanut. Jostain kumman syystä vain liian aikaisin syntyneitä. Voi miten takkuista se alkutaival silloin onkaan: ei siinä päästä äidin syliin tai kokeilemaan isän partaa, vaan ympärillä on letkua, hengityskonetta, keskoskaapin ääniä. Ja kaikki ne verikokeet, mittaukset, liman imemiset sun muut. Pakollisia ja ikäviä toimenpiteitä, jotka varmasti tuntuvat inhottaville.
Joten älä tule vielä. Kypsy ja kasva ja tule sitten, kun pääsemme varmasti sylittelemään.
Millainenhan se Pöpö on? Ainakin syntyessään pieni, punainen ja ryppyinen. Mutta mitä muuta? Pitääköhän se paljon ääntä (kuten minä)? Vai valittaako vain tosivaivan tullen (kuten isänsä)? Nukkuukohan se hyvin (minä) vai herääkö joka risahdukseen ja saa huonosti uudestaan unen päästä kiinni (isänsä)? Onkohan se rauhallinen ja sinnikäs (isänsä ominaisuuksia) vai äkkipikainen ja kärsimätön (minähän se…)?
Viime aikoina olen ajatellut Pöpöä hyvin herttaisten vaaleansinisten silmälasien läpi.
* Käärönä, joka köllii.
* Pötkönä, joka puhisee ja pörisee.
* Suurina silminä, jotka katsovat intensiivisesti.
* Pienenä kätenä, joka puristaa tiukasti.
* Äänenä, joka ilmoittaa että nyt on nälkä!
* Nälkänä, jota tyynnytän.
* Uutena ihmisenä, johon on kiva tutustua ja joka kaipaa seuraamme.
Mutta aina noin viiden minuutin päästä kolikon toinen puoli kääntyy:
Entäs jos se
* On perusluonteeltaan malttamaton ja äkkipikainen ja hermoheikko (niin kuin minä), miten sellaisen ihmisen kanssa haluaisi kotinsa jakaa?
* Itkee aina vaan vaikka mitä tekisi, vaikka siksi että sillä on jokin sairaus tai vamma joka kiusaa sitä eikä kukaan osaa auttaa
* Ei nuku koskaan 20 minuuttia pitempään
* On moniallergikko eikä syö mitään ruokia
* Lähtee liikkeelle jo varhain ja riipii kaiken mennessään
Ja me olemme jo vuoden päästä tuon hirviömäisen kaikkinielevän ja vaativan lapsen jäljiltä puhki, poikki, toistemme tukassa, emme nuku emmekä syö, emme jaksa käydä töissä ja rahat ovat lopussa, kaikki on kakan ja pulautuksen roiskeissa, lapsi riehuu yksinään raunioituneiden vanhempiensa edessä, seinät peittyvät tussipiirroksiin, tavarat lojuvat hujan hajan ja rikki, pihalla kasvaa pelkkää horsmaa.
No joo, tää on taas tätä.
Kylläpä oon kipiä! Kahden viikon yskiminen sai aikaan joko lihasrevähtymän tai kylkiluun murtuman. Raskaana olevaa ei hevin röntgenkuvata, joten täyttä diagnoosia ei saatu, lääkäri tunnusteli kyllä sormin eikä löytänyt ainakaan isoa murtumaa.
Mutta olo on toooodella surkea. Kyljen kääntäminen kesken unien on operaatio johon mies on herätettävä avuksi. Sängystäkään ei pääse ylös ilman vetoapua. Istua jaksaa korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Jomottaa kaiken aikaa. Sisään hengittäminen, yskiminen, niistäminen, aivastaminen, nauraminen: kaikki sattuvat aivan sairaasti. Sain kyllä särkylääkkeitä ja muita hoito-ohjeita, mutta paraneminen voi viedä monta viikkoa. Auts.
Sairauslomaa on nyt ensin tämä viikko, sitten tarpeen mukaan. Töissä olisi ollut juuri sijaisen perehdytys käynnissä, mutta toivottavasti pääsen sinne jossain vaiheessa ensi viikolla että sijainen saisi oikeasti sen tarvitsemansa perehdytyksen eikä jäisi aivan yksikseen aloittelemaan.
Lueskelen aikani kuluksi kavereilta saamiani vauva&äitiys&odotus -genreen kuuluvia lehtiä ja kirjoja ja silittelen kupuani. Lauantaina olisimme menossa Väestöliiton Tuomassa vauvaa kotiin -parisuhdekurssille. Ensi viikolla alkaisi Haikaranpesän synnytysvalmennus. Toivottavasti kykenen osallistumaan näihin.
Elanor kirjoitti jokin aika sitten mainion postauksen synnytyspelosta. Itsekin olen jo vuosien ajan kammonnut ajatusta synnytyksestä. Alkunsa kauhu sai varmaan jo lapsena, ja vieläpä Kaksplus-lehdistä! Isosiskoni sai ensimmäisensä, kun olin kahdeksanvuotias. Huvittelin lukemalla hänen Kaksplussaansa ja siellä olevia kauhukertomuksia. Taisivat olla liikaa pienelle mielelle.
Olisi varmasti paikallaan saada keskustella synnytyksestä kiireettä ja kunnolla Kätilöopistolla henkilökunnan kanssa ja päästä tutustumaan paikkoihin ja tilanteeseen ennakolta. Odotuksen ajan olen kuitenkin jotenkin onnistunut lykkäämään synnytyksen ajattelua. Päätin jo kesällä, että ajattelen asiaa vasta valmennuksessa ja sen jälkeen. Jos sittenkin vielä kammottaa/kammottaa entistä enemmän (tietohan lisää tuskaa), yritän päästä synnytyspelkokätilön juttusille.
Pitkittynyt kunnon röhäyskä on aiheuttanut muitakin ikäviä asioita kuin aikaisemmassa postauksissa mainitun lirahtelun.
Eilen töistä tullessa aloin aavistelemaan, että oikeassa kyljessäni pistää ilkeästi. Ja joka yskäisyllä piston tunne vain paheni. Illalla en enää päässyt tuolista tai sohvan pohjalta ylös ilman miehen reilua apua. Samalla selkeni, ettei tästä rammasta mammasta olisi tänään töihin lähtijäksi. Tänään olen yrittänyt selvitä kuumalla hauteella, särky- ja yskänlääkkeillä. Kipu on kyllä itse asiassa vain laajentunut, nyt jo reilu hengittelykin sattuu. Pahin pistoskohta on kylkiluissa juuri rinnan korkeudella, taitaa olla kyseessä jonkin sortin selkälihaksen revähdys.
No, päivä on kulunut toooodella rauhallisesti. Mieskin on vielä sairaslomalla leikkauksensa jäljiltä. Päivä on mennyt sängyssä makoillen, Vauva-lehteä lukien, Pöpöstä puhellen ja torkkuja ottaen. Mies näki viime yönä Pöpöstä unta. Sillä oli ollut vihreät silmät. Olin kateellinen. Itse näin unta vain äitini kuolemisesta (miten freudilaista!). Toivottavasti unikanava soisi minullekin Pöpölähetyksen ensi yönä.
Filed under: mietiskelyä
Pöpöstä on moneksi:
“Pöpö selätti Saku Koivun!”
Eilisen Hesarissa Torsti tietää -palstalla kerrottiin, mitä ennen vanhaan tarkoitettiin pöpöllä ja sen synonyymillä pöppöllä: kummitusta, mörköä tai pelottavaa oliota, kuten esimerkiksi lausessa: “Sodan uhka oli pöpönä kansojen mielessä”. Samassa yhteydessä selvisi, että Minna Canth on aikoinaan kirjoittanut, että “onpa hänestä totta tosiaankin paisunut aika pöppö”, eli pelottava riitapukari.
Olisiko vaikka Toivo ollut parempi työnimi?
Filed under: iloa
Tänään näkyy Teemalla klo 19 toinen osa dokkarista Elämä ennen syntymää. Siinä kuvataan hienosti, miten sikiö kasvaa ja kehittyy. Kantsii kattoo. Tömäsin eilen sattumalta telkkarille juuri kun eka osa alkoi.
Olin aamulla neuvolassa. Tahti tihentyy, tästä lähtien siellä käydään sitten kahden viikon välein. Samat rutiinit: pissa, hemoglobiini, paino, sydänäänet, kohdun korkeus… Kaikki ok, terveydenhoitaja kehui kun paino oli kolmessa viikossa noussut vain 750 grammaa joulusta ja suklaista huolimatta. Koko odotuksen aikana paino on kuitenkin jo noussut 8 kiloa, joten ihan hirveästi en haluaisi enää paisua. Eilen illalla säikähdin taas tankeroista peilikuvaani.
Muuten menee kivasti, paitsi ennennäkemätön naistenvaiva on iskenyt: synnytykseen valmistautuvat löystyneet lantionpohjanlihakset, vauvan aiheuttama paine virtsarakkoon sekä todella sitkeä yskä aiheuttavat inhaakin inhemman vaivan, pissankarkailun. Siis todella ällöttävää ja noloa ja kaikkea sitä. Voi fak. Otin heti neuvolassa ylös tiedot fysioterapiatuokioista, joissa opetetaan odottavien ja synnyttäneiden naisten lantionpohjalihasten jumppaa. Toivottavasti se kaupungilla riehuva karsea ripuli ei iske tänne osoitteeseen. Ripuli, virtsankarkailu ja yskä: mikä unelmayhdistelmä!
Tässä jokin aika sitten päivänä silmiini osui lehtijuttu, jossa päiviteltiin miten uudet äidit ja isät eivät osaa vauvanhoitoa, siis sitä päivittäistä hoitorutiinia: eivät tiedä, miten paljon vauvalle pitää laittaa vaatteita päälle tms. Tajusin että enpä minäkään osaa. Mistä olisin oppinutkaan, kun nuorempia sisaria ei ole, talouskouluun en mennyt vaikka melkein pakotettiin ja vauvanukkekin pärjäsi vähän heikommalla huolenpidolla.
Nyt kai sitten pitäisi itse aktivoitua, surffata netissä keräämässä tietohitusia, lukea oppaita, olla tiedonhakija. Sitten kun se käärö on tuossa rutisemassa, ei varmaan enää ehdi paljon sivuja selaamaan. Ja ei haluaisi ihan puolta vuotta tehdä kaikkea väärinkään, hikoiluttaa lasta lämpöhalvaukseen sen takia, ettei tajua sen vaatteita riisua kauppaan sisään tullessa.
Mutta kun tämä pää ei kestä vieläkään täysipäiväistä vauvahuumaa. Liian isot annostukset vauvakamaa vievät vieläkin tajun.
Mies sairastaa leikkauksen jälkitautia vieläkin: on laiskanlötkeä ja kuumeinen. Sama uneliaisuus tuntuu tarttuneen minuunkin: töiden jälkeen tankkaan suklaata ja vichyä ja köllähdän sohvalle närästelemään. Eilen menimme jo puoli kymmeneltä nukkumaan.
Joku meistä on kuitenkin aktiivinen, nimittäin Pöpö massussa. Sieltä tuntuu ja näkyy rumpusooloja tuon tuostakin. Villeintä on, kun mahan molemmin puolin potkitaan, siis ilmeisesti sekä jaloilla että käsillä. Kaveri kasvaa niin (suklaalla ruokittuna) että istuminen ja seisominen on mahdollista vain hyvin ryhdikkäissä asennoissa. Muuten tuntuu kuin yrittäisi taivuttaa vatsassa olevaa halkoa.
Jotakin virkistymistä tähän jouluhiljaisuuden jälkeiseen aikaan olisi saatava. Voisi olla tarpeen piilottaa suklaalaatikko ja aloittaa säännölliset iltakävelyt. Muuten nämä kaksi viimeistä kuukautta menevät ihan puoliunessa.
Myös muut liikunnalliset asiat ovat mielessäni, nimittäin rattaiden/vaunujen osto. Olen ihan käsi tässä asiassa. Joku menopeli sitä lapsella pitää olla, mutta mitä kaikkia asioita pitää ottaa huomioon? Itsellä kun kriteerit ovat lähinnä luokkaa “sopii peräkonttiin”, “kulkee hyvin maaliskuun sohjossa vastamäkeen” ja “kestää monta vuotta”. Auttakaa, kokeneemmat. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, kun puhutaan pehmeästä tai kovasta kopasta? Milloin niitä tarvitaan?
