Esikoista odottamassa

Kaaduin! Suoraan mahalleni!

Eilen oli tarkoitus viettää ihanaa leppoisaa sunnuntaipäivää kiireisen ja vilkkaan viikon päätökseksi. Aamu menikin hyvin kotona Hesarin ääressä. Saimme ajatuksen lähteä kaupungille katsastamaan Tuomaan joulutoria, syömään ja elokuviin. Mukava päivä edessä! Melkein.

Emme päässeet kuin bussilla kaupunkiin ja sen jälkeen ensimmäisiin liikennevaloihin Kaivokadulle, kun kompastuin ratikkakiskoihin ja lensin rähmälleni, mahalleni kadulle. Ensin kompastuin koholla oleviin kiskoihin ja sen jälkeen tein hätäisen korjausliikkeen, joka sekin epäonnistui: taas jalka osui edessäni olleeseen katukorokkeeseen. Muistan ajatelleeni monta kertaa, että saankohan tasapainoni takaisin. Että lennetäänkö tässä. Mies yritti hapuilla takistani kiinni. Ja niin sitä vain lennettiin, suoraan eteenpäin, suoraan mahalleen. Oikein liukumalla. Hyvä että vauhti pysähtyi niin että en liukunut aivan ajoradalle asti, sillä siellä autoileville oli juuri valo vaihtunut ja bussi rymisteli kohti.

Nousin ylös ja ähisin. Silmissä näkyi oikeasti tähtiä, sellaisia kirkkaita pisteitä joilla oli häntä. Pihisin ja puhisin. Mies hoki vieressä: “voi rakas, voi rakas, suoraan mahalleen.” Ylitimme kadun ja jäimme tsekkaamaan tilannetta. Minnekään ei erityisemmin satu. Ei ainakaan mahaan. Polveen ja olkapäähän ehkä vähän. Housunpolvet ehjät, takin etumus likainen.

Mieleeni tulivat ensimmäisenä rakenneultrassa tavatun kätilön sanat: lapsivesi suojaa vauvaa niin hyvin, että harvoin vauvoille mitään sattuu, vaikka äiti kaatuisi suoraan mahalleen.

Köpöttelimme järkyttyneinä eteenpäin. Menimme pariin liikkeeseen asioimaan, ja mietin kuumeisesti, mitä tehdä. Mitään kipua ei tunnu, vuotoja ei ole, Pöpö liikkuu kuin ennenkin. Huolestutti kuitenkin. Soitin taas tutuksi tulleeseen Kätilöopiston päivistysnumeroon ja sieltä pyydettiin tulemaan käymään tarkistuksessa.

Tunnin sisällä kaatumisesta olimme jo päivystysosastolla potilashuoneessa ja sydänkäyrää mittauttamassa. Kaikki oli käyrällä hyvin, Pöpön pulssi oli voimakas ja säännöllinen. Kätilö kertoili, että kaatumisesta voi vuorokauden sisällä seurata esimerkiksi istukan irtoaminen ja sen takia kaatuneet potilaat otetaan yleensä yöksi-kahdeksi seurantaan osastolle. Ja että vauvahan on niin iso, että jos hätäsektioon joudutaan, se pärjää kyllä kun keuhkoja kypsyttävää lääkettä vain annetaan. Kyyneleet tulivat silmiini: ei kai näin vakavasta asiasta ole sittenkin kysymys!

Kolmen tunnin päästä pääsin päivystävän lääkärin vastaanotolle ja ala- ja ultraäänitutkimuksiin. Kaikki oli kuitenkin hyvin, ei vuotoja, ei repeämiä, Pöpö kuulemma harjoitteli reippaasti hengitysliikkeitä ja liikkui virkeästi. Lääkäri kertoi, että pääsimme säikähdyksellä vaarallisesta tilanteesta, ja saamme mennä kotiin, kunhan ottaisin rauhallisesti ja palaisisin heti, jos voimakkaita kipuja tai vuotoja ilmaantuisi.

Hitsi soikoon. Kaatumisen tunne läikkyy vieläkin mielessäni. Miten ihmeessä sitä onkin niin kampura ja kompura? Nolottaa, kaikki kun aina varoittelevat portaista ja liukkaista, ja sitten menen kaatumaan ihan tavallisella suojatiellä. No, onneksi tämä tapahtui täällä kotikylässä, eikä esim. pari viikkoa sitten reissussa. Meksikon sairaaloihin en olisi välittänyt niin tutustua.