Elän kahden elämänvaiheen rajalla.
Pystyn vielä tekemään lähes kaikkia samoja asioita kuin ennenkin, tosin hyvin tietoisena siitä, että kohta tämä ja tämä ja tämä ei ole enää niin helppoa tai mahdollista (uimahallissa tai elokuvissa käynti yhdessä miehen kanssa, aamulehden rauhassa lukeminen, yöllä hyvin nukkuminen).
Toisaalta pöydän kulmalla odottaa vauvalehti tai -kirja kertomassa, mikä kaikki on muuttumassa. Saimme joululahjoiksi kaksi alan opasta, Isä synnyttämässä ja Babyblues -kirjat. Luemme niitä pätkittäin. Liian suuri annostelu aiheuttaa sydämen tykytystä, närästystä ja vetäytymistä.
Huonoja asioita on niin helppo kuvitella, hyviä puolia vähemmän. Missähän olisi kirja, joka kertoisi, mitä kaikkea ihanaa lapsi tuo tullessaan?
Filed under: mietiskelyä
Sillä on taas hikka! Voi raukkaa! Monta kertaa päivässä! Vauvakirjassa lohdutetaan, että vauva ei juuri kärsi hikasta, vaan hikkaaminen liittyy sen tekemiin hengitysharjoituksiin. Mutta kun itselläkin on taipumus saada hikka helposti ja pitkään jatkunut hikka on ällöttävän tuntuista ja tekee huonon olon, niin äiteen sydän pakahtuu pientä nikottelijaa silitellessä.
Niin ja hikottelu lisää potkimista. Potkut ovat jo niin voimakkaita, että juttu katkeaa kesken lauseen ja tavarat tippuvat käsistä kun Pöpö oikein mojauttaa.
Potkimisen lisäksi Pöpö vaihtaa ahkerasti kylkeä, tänäkin aamuna heräsin siihen että vatsani oli oikealta puolelta aivan tyhjä ja littana ja vasemmalta puolelta niin pinkeä kuin ikinä vain voi olla. Pienikin lisäpaine olisi saanut nahkaparan revähtämään. Pöpön hitaat valasmaiset kyljenkäännöt tuntuvat välillä aika inhottavillekin, sisäelimet kai huutavat hoosiannaa ja joutuvat väistymään kun päälle mojahtaa puolitoistakiloinen veijari. Mutta tietenkin, tietenkin näitä kaikkia liikkeitä odottaa ja toivoo kuulevansa ja tuntevansa, elämän merkkejähän ne.
Vaikka en katsonutkaan telkkarista tullutta Elämän ihme -dokumenttia (en pysy hereillä enää niin myöhään), olen moneen kertaan tämän raskauden aikana miettinyt tätä luonnon toiminnan erinomaisuutta. On ollut ällistyttävää huomata, että minullakin on koko joukko raskauteen ja synnytykseen liittyviä elimiä, vaikka niitä en ole aikaisemmin käyttänytkään. Ensimmäisessä ultraäänessä hihitytti jo pelkkä ajatuskin siitä, että minulla on kohtu! Mistäs sen saattoi tietää, eipä sitä ole aikaisemmin kukaan kurkannutkaan!
Raskauden edetessä on ollut vielä ällistyttävämpää tajuta, että ne salaperäiset aiemmin vieraaksi jääneet elimet osaavat ihan itsestään toimia niin kuin niiden on tarkoituskin toimia. Että viikolla sitä ja sitä tapahtuu juuri tätä ja tätä. Minuunkin on siis ohjelmoitu ikiaikinen äitiyden ohjelma, pitkä ja monimuotoinen muutosten sarja, jonka täytyy tapahtua, että kaksi solua pystyy kehittymään tässä maailmassa henkiin jääväksi vauvaksi.
Ai hurjaa!
Hyvää joulua kaikille! Me vietämme sitä hiljaisesti kotosalla, vieraanamme on vain oma äitini. Mies oli tällä viikolla poski- ja otsaonteloiden leikkauksessa ja sain jonkin ikävän jälkitaudin, jota nyt hoidamme pois täällä kotosalla. Potilaalla on niin kipeä olo, etteivät jouluruoatkaan maistu. Meille äiteen kanssa jää siis kokonainen joulumeny jaettavaksemme.
Anoppi meinasi viime viikolla täällä käydessään, että ensi jouluna niitä lelulahjoja on sitten tulossa ja paljon. Tukka nousee pystyyn jo ajatuksestakin. Kotimme on varsin pieni, enkä todellakaan haluaisi tänne noin tuhatta kiloa vilkkuvia, piippaavia ja muovisia lahjoja. Nyt joulun alla tulleita lelukuvastoja katsellessa tuli aivan fyysisesti paha olo siitä krääsäisyydestä ja muovisuudesta, jota kaupan hyllyt notkuvat.
Lienee viimeinen joulu, kun jaamme näitä “aikuisten lahjoja”, kalsareineen ja lakanoineen 
Ensi jouluna saattaapi sitten olla tulossa tuhat ja kaksi pakettia Pöpölle, sillä anoppi ja appiukko ovat muutenkin aika kovia antamaan lahjoja ja tuliaisia, enemmän ja vähemmän tarpeellisia sellaisia. Aion kyllä yrittää jotenkin organisoida lahjatulvaa, sillä ei se yksi lapsi todellakaan tarvitse kovin pakettia, vai mitä…Tosin mies tänään todisti, että pieniä leikkiautoja ei voi pojalla olla koskaan liikaa. Yhdellä autolla kun ei voi saada aikaan ruuhkaa tai kolaria.
No, toinen mojova keskustelunaihe on tämä alati muuttuva fyysinen olemukseni.
Maha kasvaa tai ei kasva, riippuen lähinnä kommentoijasta. Työpaikalla kävi työterveyshoitaja, jolle kerroin jääväni kuukauden päästä äitiyslomalle. Hän ihmetteli ja sanoi, että ei olisi vatsastani mitään arvannut: “Nuorilla naisilla kun on nykyään monesti hiukan löysää tuolla vatsan seudulla…” Pari päivää sitten kävin myös eräässä työkokouksessa, jossa näin koko joukon työtuttuja, joille en ole ainakaan itse kertonut raskaudestani. Kukaan ei tullut kyselemään eikä kommentoinut, vaikka juttelimme muista tulevaisuuden suunnitelmistamme. Luulevatkohan hekin, että “vatsani on vain vähän repsahtanut”?
Rinnat kasvavat ja kasvavat. A-kuppi on jo C-kuppi. Eilen saunassa mies tuijotti olemustani ja sanoi että toivottavasti nuo eivät tuosta enää kasva. Ja että toivottavasti ne palautuvat sitten ennalleen. Sanoin, että pahinta voisi olla että ne vielä maidon tuotannon takia kasvaisivat ja sitten imetyksen loputtua tyhjentyisivät, mutta jäisivät fyysisesti kuitenkin johonkin lerppuvaan D-kuppikokoon. Siihen mies: ” No sitten on kyllä pystyttävä säästämään sen verran rahaa, että…”
Että silleen. Vaikka raskaus on kaunis asia, sen jättämät jäljet eivät ole aina niin kauniita.
Kaaduin! Suoraan mahalleni!
Eilen oli tarkoitus viettää ihanaa leppoisaa sunnuntaipäivää kiireisen ja vilkkaan viikon päätökseksi. Aamu menikin hyvin kotona Hesarin ääressä. Saimme ajatuksen lähteä kaupungille katsastamaan Tuomaan joulutoria, syömään ja elokuviin. Mukava päivä edessä! Melkein.
Emme päässeet kuin bussilla kaupunkiin ja sen jälkeen ensimmäisiin liikennevaloihin Kaivokadulle, kun kompastuin ratikkakiskoihin ja lensin rähmälleni, mahalleni kadulle. Ensin kompastuin koholla oleviin kiskoihin ja sen jälkeen tein hätäisen korjausliikkeen, joka sekin epäonnistui: taas jalka osui edessäni olleeseen katukorokkeeseen. Muistan ajatelleeni monta kertaa, että saankohan tasapainoni takaisin. Että lennetäänkö tässä. Mies yritti hapuilla takistani kiinni. Ja niin sitä vain lennettiin, suoraan eteenpäin, suoraan mahalleen. Oikein liukumalla. Hyvä että vauhti pysähtyi niin että en liukunut aivan ajoradalle asti, sillä siellä autoileville oli juuri valo vaihtunut ja bussi rymisteli kohti.
Nousin ylös ja ähisin. Silmissä näkyi oikeasti tähtiä, sellaisia kirkkaita pisteitä joilla oli häntä. Pihisin ja puhisin. Mies hoki vieressä: “voi rakas, voi rakas, suoraan mahalleen.” Ylitimme kadun ja jäimme tsekkaamaan tilannetta. Minnekään ei erityisemmin satu. Ei ainakaan mahaan. Polveen ja olkapäähän ehkä vähän. Housunpolvet ehjät, takin etumus likainen.
Mieleeni tulivat ensimmäisenä rakenneultrassa tavatun kätilön sanat: lapsivesi suojaa vauvaa niin hyvin, että harvoin vauvoille mitään sattuu, vaikka äiti kaatuisi suoraan mahalleen.
Köpöttelimme järkyttyneinä eteenpäin. Menimme pariin liikkeeseen asioimaan, ja mietin kuumeisesti, mitä tehdä. Mitään kipua ei tunnu, vuotoja ei ole, Pöpö liikkuu kuin ennenkin. Huolestutti kuitenkin. Soitin taas tutuksi tulleeseen Kätilöopiston päivistysnumeroon ja sieltä pyydettiin tulemaan käymään tarkistuksessa.
Tunnin sisällä kaatumisesta olimme jo päivystysosastolla potilashuoneessa ja sydänkäyrää mittauttamassa. Kaikki oli käyrällä hyvin, Pöpön pulssi oli voimakas ja säännöllinen. Kätilö kertoili, että kaatumisesta voi vuorokauden sisällä seurata esimerkiksi istukan irtoaminen ja sen takia kaatuneet potilaat otetaan yleensä yöksi-kahdeksi seurantaan osastolle. Ja että vauvahan on niin iso, että jos hätäsektioon joudutaan, se pärjää kyllä kun keuhkoja kypsyttävää lääkettä vain annetaan. Kyyneleet tulivat silmiini: ei kai näin vakavasta asiasta ole sittenkin kysymys!
Kolmen tunnin päästä pääsin päivystävän lääkärin vastaanotolle ja ala- ja ultraäänitutkimuksiin. Kaikki oli kuitenkin hyvin, ei vuotoja, ei repeämiä, Pöpö kuulemma harjoitteli reippaasti hengitysliikkeitä ja liikkui virkeästi. Lääkäri kertoi, että pääsimme säikähdyksellä vaarallisesta tilanteesta, ja saamme mennä kotiin, kunhan ottaisin rauhallisesti ja palaisisin heti, jos voimakkaita kipuja tai vuotoja ilmaantuisi.
Hitsi soikoon. Kaatumisen tunne läikkyy vieläkin mielessäni. Miten ihmeessä sitä onkin niin kampura ja kompura? Nolottaa, kaikki kun aina varoittelevat portaista ja liukkaista, ja sitten menen kaatumaan ihan tavallisella suojatiellä. No, onneksi tämä tapahtui täällä kotikylässä, eikä esim. pari viikkoa sitten reissussa. Meksikon sairaaloihin en olisi välittänyt niin tutustua.
Anoppi ja appiukko olivat viikon kylässä, tekemässä remonttia mieheni siskolle ja samalla vähän auttelemassa meitäkin. Viikon päästä tulisi sitten äitini joulukylään. Liikennettä piisaa.
Pöpö sai joulupostissa sukulaistädin kortin mukana ihanat pienet villasukat. Sinisillä raidoilla.
Tänään kaupassa käydessä pysähdyin pitkästä aikaa lehtihyllyn äärelle. Kaksplussassa oli otsikko: Onko teillä vaativa vauva? Pitihän se lehti ostaa, vaikka siltä varalta että meille tulisi se vaativa vauva. Lehtijuttu kertoi perheestä, jonne oli todellakin tullut se vaativa vauva, joka kolmen viikon iästä on ollut itkuinen, levoton, hermostuva ja jota hoitaessa koko perhe on ollut lujilla. Mitään fyysistä vammaa/sairautta ei oltu löydetty, eikä myöskään mitä ratkaisevaa apua. Oli vain jaksettava.
Juttu oli pelottava. Tuli kamala olo. Mihin tuollaiset lapset saa palauttaa?
Olipa kiva lääkärikäynti Kättärillä! Alkuun paljastin, että olen edellisestä käynnistä hätääntyneenä käynyt heti perään yksityisellä ja kysyin, haluaisiko lääkäri nähdä sieltä saamaani lausuntoa ja ultraäänikuvia istukan sijainnista. Halusi, ja heti ne katsottuaan lääkäri sanoi, että olen käynyt hyvällä ja tunnetulla lääkärillä ja hänen arvionsa on varmasti luotettava ja että nämä yksityisklinikan paremmat koneet ovat näyttäneet tilanteen tarkemmin. Että mitään hätää istukan sijainnin suhteen ei ole.
Vielä lääkäri harmitteli, että jouduin menemään yksityiselle saadakseni “toisen mielipiteen”, sillä sen olisi kuulemma voinut saada Kätilöopistoltakin. Jaa….aa.. No, joka tapauksessa oli erittäin otettu tämän lääkärin ystävällisestä ja rauhallisesta asenteesta.
No, toki istukka ja Pöpö katseltiin taas uudelleen ja istukka oli kolmisen senttiä kohdunsuulta turvalliseen suuntaan eikä siis tule olemaan este eikä minkäänlainen riski normaalille synnyttämiselle. Pöpö potki ja rumpaloi kuvauksessa täysillä ja sai lääkärin ihastuneita kommentteja. Lapsivettä oli normaalisti, kohtu oli normaalin kokoinen ja Pöpö sopivasti alaspäin kääntyneenä.
Pyysin kokoarviota ja kerrottuani epäileväni neuvoloiden mittanauhamenetelmää sain lääkäriltä jo hieman kiihtyneen luennon siitä, miten kaikki hienotkin ultraäänikoneet ovat vain käyttäjänsä taitojen varassa. Että mittanauha on hyvä ja tarpeellinen väline ja kokenut arvioitsija osaa kyllä kohtua käsin tunnustelemalla ja mittanauhaa käyttämällä arvioida koon puolen kilon tarkkuudella oikein.
No, nyt sitä arviota tehtiin sitten ultralla ja Pöpö on kuin onkin hieman pienempi kuin mitä ikä antaisi olettaa: nyt, kun menossa on raskausviikko 28+0, niin kokoarvio antaa iäksi 26+4. Eli noin puolitoista viikkoa vähemmän. Mutta lääkärin mielestä tärkeintä on, että lapset kasvavat omaan kasvukäyräänsä nähden tasaisesti, eikä tämän kokoinen poikkeama ole mitenkään huolestuttava.
Lopuksi lääkäri vielä itse otti esille edellisen Kättärikokemukseni ja kertoi vievänsä palautetta kolleegalleen… että asioita pitäisi muistaa käsitellä potilaan kanssa perusteellisemmin ja hienovaraisemmin… Niin…
Tänään tuli muuten ensimmäinen joulukortti mieheni enon perheeltä. Sen saatteena olivat pienet neulotut vauvantossut, vaaleansinisillä raidoilla.
Mahani kasvaa! Olo on valtava! Ja tästä vain suurennutaan! OMG. (Ja vaikka menenkin jonkin käyrän alapuolella, veikkaan että lapsi ja kohtu ovat aivan standardikokoa. Oloni on yhtä mellevä kuin muillakin seitsemännellä !!! kuulla olevilla).
Kenkien solmiamisesta ei tule mitään. Ostin jo vetoketjulliset talvisaappaat, sellaiset hyvin matalakantaiset ja hyvin pohjasta kuvioidut, lähes mummomallit tottakai, että pysyn liukkailla pystyssä (jos tässä edes pakkasta ja lunta tulee ennen Pöpön syntymää).
Mammasukkahousutkin ovat jo käytössä. Tosin ei sellaiset viralliset, vaan ne Pirkkaniksit: isojen tyttöjen haarakiilalliset ja kantapäättömät, nurin päin puettuna.
Olo on hidas. Kaikki ikäiseni menevät kadulla ohitse. Eilen yritin juosta pysäkille jo ehtineeseen bussiin. Heti pisti mahaan. Onneksi joku papparainen kaivoi lompakkoaan niin pitkään, että ehdin köpötellä puolijuoksua mahaani kahdella kädellä pidellen bussille. Kaupungilla käytän ratikkaa ja metroa surutta, vaikka vain yhden pysäkin välin kulkemiseen. Ja kaksi kerrosta portaita voi mennä hissillä, tottakai. Muuten supistaa.
Huomenna on Kättärillä se istukkakontrolli: ultralla taas tsiigataan, onko istukka kohdunsuun päällä vai ei. Niin, se yksityinen 4-ulotteinen rakenneultrahan jo kertoi että syytä huoleen ei ole, mutta eiväthän ne sitä siellä Kättärillä tiedä. Tehköön oman tutkimuksensa. Toivottavasti tulokset eivät ole kovin ristiriitaisia!
Pöpö rummuttaa. Ja potkii. Pöpö Einari Potkuri Rumpalipoika.
Filed under: mietiskelyä
Eilen oli merkkipäivä: tasan kolme kuukautta laskettuun aikaan. Raskauden viimeinen kolmannes on alkanut. Tajusin, että nyt joulukuun aikana on sitten täytettävä ne Kelan paperit, joilla haetaan äityspäivärahaa ja muita juttuja. Vaunuostoksillekin olisi joku päivä mentävä. Työpaikallakin valmistaudutaan äitiyslomaani, sijainen on valittu ja suunnittelemme perehdytysaikataulua. Duunissa on vielä kesken monta asiaa, jotka aion saada tehtyä ennen tammikuun lopussa alkavaa mammavapaatani.
Jetlag teki tepposet, nukuimme molemmat yli puolille päiville tänään. Koko päivä on mennyt yöpuvussa ja muutenkin hitaassa tempossa. Nyt paistetaan lihapullia ja varaudutaan linnanjuhlien tirkistelyyn.
Vietimme viikon ihanalla rantalomalla maailman ääressä. Jännitin etukäteen huomattavan paljon, että pääsisimmekö lähtemään matkallemme ja sujuisiko kaikki suunnitelmien mukaan, mutta niin vain sittenkin kaikki meni hyvin. Sain kuulla etukäteen vaikka mitä pelotteluja – ja tosin myös rohkaisuja niiltä, jotka ovat itsekin matkustaneet näillä viikoilla. Mies sen sijaan nukkui huonosti lentokoneessa ja sai ripulin, mutta itselläni sekä pitkä lento, vieraat ruoat että muukin reissuaminen sujui hienosti.
Auringossa ja meressä kaikenlaiset muutkin kolotukset ja huolet tuntuivat katoavan ja olo oli leppoisa kaikin puolin. Ajatus raskaana olostakin jotenkin keveni ja ensimmäisiä kertoja jopa “unohdin” olevani raskaana. Täällä koto-olosuhteissa kun arki, ajatukset ja oma vointi ovat jotenkin niin tämän raskaana olemisen läpitunkemia. Kolotukset ja närästys palasivat uskollisesti heti tänä aamuna.
