Saimme tänään kuulla, että Pöpö saa serkun toukokuussa. Mukavaa tottakai! Mutta outoa asiassa on, että Pöpön mummi on tiennyt asiasta jo pitkään, eikä ole sitä meille kertonut vaikka olemme olleet tiiviisti yhteyksissä. Saimme kuulla asiasta ihan muilta ihmisiltä. Onkohan niin, että mummi on hieman mustasukkaisuuksissaan sukuun tulevista muista vauvoista? Vai luuleeko mummi, että me olemme? Mene ja tiedä.
–
Haikaranpesästä tuli synnytysvalmennuksia koskevakirje, meidän molempien nimellä. Hieno tapa tuo! Haikaranpesähän painottaa olevansa perhekeskeinen yksikkö, ja niin, kirjeetkin ovat puolisoille yhteiset. Juuri tuollaisissa pikkuasioissa ne isotkin linjanvedot sitten todentuvat.
–
Mahaani mittailtiin ekaa kertaa neuvolassa, ja mittavälineenä oli ällistykseksei ihan perinteinen ompelutöistä tuttu mittanauha. Lääkäri oli huolissaan, tuloksena kun oli kaikkien käyrien alarajojen alle jäävä luku. 18 cm tai jotain. Uudelleen mittauksella luvuksi tuli 19 cm. Oli jo kirjoittamassa lähetettä Kättärin päivystykseen, mutta sanoin että kiitos ei. Siinä pari viikkoa sitten tehdyssä 4-D ultrassa nähtiin, että istukka toimii hyvin, virtaamat ovat normaalit, vauvan koko on juuri sopiva ja keskikäyrällä ja sydän ja liikkeet ovat normaalit. En oikein usko että tuo mittanauhametodi voisi kertoa puoltakaan totuutta kohtuni koosta. Epäilen, että kohtuni on siellä jossakin syvällä, sillä varsinkin istuessa ja selällään maatessa se lähes ”häviää” näkyvistä. No, lääkäri tyytyi selityksiini. En aio huolestua tästä asiasta! Välillä muuten näen pieniä kuhmuja mahanahkassani. Sieltä kai pyrkii käsi tai kyynerpää pinnalle. Pieni rumpalipoika!
–
Könysin keskellä yötä vessaan (raskauden ikävimpiä asioita nuo lisääntyneet yöhädät). Vessasta tullessani Hotelli Helpotuksen ovella oli jo seuraava jonottaja, mieheni. Matkalla takaisin yläkertaan mieleeni pongahti: Mitä, se jätti Pöpön yksin sänkyyn! Vauvahan olisi voinut vaikka kierähtää sängyltä tällä välin!
Tutkimustulokset kertovat että raskaus kuulemma kutistaa naisen aivoja 5 % verran, tosin koko palautuu raskauden jälkeen ennalleen. Ystävä sen sijaan kertoi, että raskaus ja äitiys ovat peruuttamattomasti huonontaneet hänen muistiaan. Nyt niitä oireita on täälläkin.
Makoilin eilen illalla kaikessa rauhassa olkkarin sohvalla lehteä selaillen. Mies laittoi kahvia tippumaan. Jonkin ajan kuluttua hän huhuili tietokoneen ääreltä, että kahvi on valmista ja sitä saa mennä hakemaan. Nousin ähisten ja menin keittiöön, valitsin hartaasti, mihin mukiin kahvia kaataisin (otanpa tuon kivan pienen sinisen) ja menin jääkaapille hakemaan maitoa (onpas se maitopurkki kummassa paikassa jääkaapin alahyllyllä), kaadoin maidon kuppiin ja käännyin istuakseni keittiön pöydän ääreen ja..
siinä pöydällä oli jo yksi aivan samanlainen sininen mukillinen kahvia, maitokin oli jo valmiiksi kaadettu, tosin kahvi oli jo jonkin verran jäähtynyttä. Toruin miestä, että miksei hän kertonut jo kaataneensa kahvinkin minulle valmiiksi, olisin mennyt aikaisemmin juomaan enkä kaatanut itselleni toista kupillista turhaan. Hän kiisti kovasti edes nousseensa tietokoneelta koko aikana mihinkään.
Ällistys oli suuri. Olenko siis käynyt keittiönkaapilla, kahvinkeittimellä ja jääkaapilla itse itseltäni salaa? Pelottavaa…
Mies näki jo unta että oli Pöpön kanssa moottoripyöräkerhomme kokoontumisessa. Siellä äijien turistessa pieni poikamme oli konttaillut lattialla.
Nimipohdinnat jatkuvat. Joka päivä heittelemme ilmaan kysymyksiä: Miten olisi Nooa? Entäs Hannes? Entäs tämä tai tuo? Hesarin syntyneitä-palstaa tiiraillaan kovasti kommentoiden. Yksi ylitse muiden -suosikki on jo, mutta sitä täytyy “koetella”. Saas nähdä, pitääkö pintansa loppuun saakka.
Eilen olimme vierailulla ystäväperheen luona ja tiirailimme nyt jo kolmivuotiaan lapsen ensimmäisiä valokuvia. Ihan laitoksella otetuissa tenava ei kyllä muistuttanut nykyistä itseään juuri ollenkaan. Puolen vuoden iässä otetuissa kuvissa oli jo tuttu katse.
On se ihmeellistä, miten paljon kasvua ja kehittymistä ensimmäisiin vuosiin mahtuukaan. Toisaalta koko ajan tapahtuu jotakin, toisaalta tuntuu pitkälle ajalle odottaa, että Pöpö kasvaa touhukkaaksi ja puuhakkaaksi leikki-ikäiseksi, jonka kanssa voi keskustella.
Maanantaina neuvolassa kyselin että milloin niihin synnytysvalmennuksiin sitten mennään. Jos haluaa Kätilöopiston tavallisille osastoille synnyttämään, valmennukset hoituvat oman neuvolan kautta, mutta jos haluaa Kättärin Haikaranpesä-osastolle, heillä on omat valmennuksensa. Ja vaikka olemmekin jo aikaisemmin kertoneet haluavamme Kätilöopistolle, niin sen Haikaranpesä-osastolle on vielä oma ilmoittautumisprosessinsa. Olin luullut että koska Kättäristä ja Haikaranpesästä on jo puhuttu moneen kertaan neuvolan tädin kanssa, asia olisi jo hoidossa “virallisia linjoja” pitkin. Että olisimme jo heidän tiedoissaan ja postissa tulisi sitten tietoja valmennuksesta jne. Mutta ei, käytäntönä onkin, että rakenneultrassa annetaan Kättäriltä esitteet ja ohjeet joiden mukaan sitten itse ilmoittaudutaan. Näin ei kyllä meille käynyt, emme saaneet mitään papereita tai suullista ohjetta aiheesta. Ehkä ultraajalla oli jo kiire kotiin, olimme päivän viimeisiä potilaita 
Anyways, nyt ollaan siis taas päiväjärjestyksessä. Soittelin ilmoittautumisnumeroon keskiviikkona, kyselin kysymykseni ja sain tarpeelliset tiedot. Haikaranpesän valmennettavilla on mahdollista käydä synnytyslaulukurssilla, heillä suositellaan luonnonmukaisia kivunlievitystapoja ja synnytystapoja, osa kätilöistä on erikoistunut homeopatiaan tai akupunktioon.
Meikäläistä, synnytysideologoiden valtataistelusta vielä neitseellistä äitiä, tuo hiukan jopa hämmensi. En ole oikein vielä ehtinyt muodostaa mitään mielipidettä siitä, mitä synnytykseltä haluan (lapsen turvallisen syntymän lisäksi). En ole puudutuksia vastaan, mutta en halua kipumaratonillekaan. Lähinnä Haikaranpesässä kiehtoo sen “pehmeys” ja asiakaslähtöisyys. Arvostan etukäteissuunnittelua, turvallisuuden tunnetta, kohtelua yksilönä, mahdollisuutta perhehuoneeseen, vierihoitoon, vierailijoihin…
Joten kerroin haluavani joukon jatkoksi. En ole riskisynnyttäjä (kilpirauhasjutuista huolimatta), en päihteiden väärinkäyttäjä, en liikalihava ja käytettävissäni on tukihenkilö, joka tulee mukaan valmennuksiin ja synnytykseen. Siispä tervetuloa! Saimme jo valmennuspäivätkin ja kellonajat.
Ja siellä valmennuksessa sitten ehtii rakentaa mielipidettä niistä muista asioista: puudutuksista, synnytysasennoista, imetyksestä ym.
Hih!
Filed under: hämmennystä
Sarjassamme arjessa sattuu ja tapahtuu:
Nimipohdinnat saivat minut surffailemaan verkossa niin keskittyneenä, että kyökissä oli syttyä tulipalo.
Keittelin riisipuuroa haudekattilassa (raskausaikana kaikki perinteiset ruoat, kuten riisi- ja mannapuuro, perunamuussi ja puolukkasose, ovat nousseet suursuosikeikseni). Haudekattilan ideanahan on, että alaosassa kiehuu vesi ja yläkattilassa hautuu ruoka.
No, ollessani kilometrien pituisten nimilistojen puolivälissä, nenääni kiemurteli kummallinen tuoksahdus. Jonkin ajan päästä tupsahti toinen tulvahdus palaneen käryä. Kohta kolmas. Vasta sitten jaksoin nousta penkistä ja kurkata kyökkiin. Jopa tuli liikettä luihin.
Haudekattilan alaosasta oli loppunut vesi ja kattila oli kihissyt tulikuumalla liedellä. Tilanne oli kaikesta päätelleen ollut päällä jo hyvän aikaa. Salamannopeasti nostin kattilan liedeltä, mutta ongelmaksi tulikin, minne laskisin sen. Lieden muiden levyjen päällä oli liesisuojat, joita en pystynyt siirtämään, koska kattilan pitely vaati molemmat käteni. Keittiön työtasolle – ei, pinta ei kestäisi sitä. Onnistuin hamuamaan vanhan pannunalustan, jonne laskin kattilan – ja tässä tein virheen.
Pannunalusta kärähti tulikuumaan kattilanpohjaan tiukasti kiinni ja oli syttyä palamaan. Käryn määrä vain lisääntyi. Avasin ikkunat ja ovet ja yritin tuuletella pahinta savua vähemmäksi. Etsin katseellani palovaroitinta, jonka olisi pitänyt jo mielestäni soida, mutta tajusin sen olevan edelleen pois paikoiltaan pari viikkoa sitten tehdyn remonttipuuhan jälkeen.
Kahden tunnin tehotuuletus vei pahimmat käryt pois. Sain kaavittua pannunalusen hiiltyneet jäänteet irti kattilasta. Kattila on edelleen likoamassa. Palovaroitin on yhä uudelleenkytkemättä…
Tarinan opetukset:
Vastuullinen perhe pitää palovaroittimen toimintakuntoisena
Vastuullinen äiti vahtii kattilaa eikä antaudu nettisurffailuun
Eilen oikein säpsähdin kun tajusin, että olen jo viidettä kuukautta raskaana. Herttileijaa, tämähän on jo pitkällä. Enää ei olla “alkuvaiheessa”.
Sukupuolitiedosta johtuen nimimietintä sai uutta vauhtia. Jonkinlainen selvyys nimistä meillä oli jo aikaisemminkin, nyt sitten hiotaan. Haluamme ryhtyä kutsumaan lasta “oikealla” nimellä jo heti syntymästä saakka, eikä vasta ristiäispäivästä lähtien.
Neuvolasta sain raskaustodistuksen ja lomakkeen, jolla haetaan äityspäivärahaa ym. Jeps, nyt on siis se vaihe kun pitää päättää, milloin jää äitiyslomalle, ottaako äitiysavustuksen tavarapakettina vai rahana ja miten vanhempainraha jaetaan mieheni ja minun kesken.
Ja sain myös tietää, että nyt voisi olla jo aika soitella Kättärin Haikaranpesään ilmoittautuaksemme sinne.
Eli pikkuhiljaa tässä raskaudessa aletaan toden teolla valmistautumaan siihen, että tämä lapsi todella syntyy ja jää taloksi. Hurjaa.
Mies on ollut tänään erityisen leppeällä tuulella, halailee, kyhnyttää, sanoo helliä sanoja, kertoo miten onnellinen on. Tuntuu ihanalle, mutta samalla mietin, että mistäs nyt tuulee. Kyselen varovasti, ja mies vastaa: “No kun huomenna on se isäinpäivä, niin isyyshormonitaso on korkealla. Se on huomenna korkeimmillaan ja äitienpäivänä matalimmillaan.”
Hmm….
Niin, siellähän se masussa kuulee kaiken, äidin äänen, isän äänen, kodin äänet. Haistaa kodin hajut, maistaa voimakkaan ruoan maut. Erottaa auringon paisteen ja pimeyden vaihtelut.
Se koti, johon se laitokselta tuodaan, on sille ihan tuttu jo masun läpi kuultuna, haistettuna, maistettuna. Näkee vaan vähän paremmin.
Nämä ajatukset ovat kovasti ihastuttaneet. Olin joskus puolitoista vuotta sitten tilaisuudessa, jossa Minna Huotilainen Helsingin yliopistosta kertoi tutkimuksesta, jolla selvitetään, mitä sikiöt osaavat ja oppivat. Oli todella mielenkiintoista.
Huotilaisen artikkelin voi lukea vaikka tästä: http://www.tieteessatapahtuu.fi/0404/huotilainen.pdf
Mitähän Pöpö tietää kodistamme? Eilen se ainakin kuuli, kun isänsä kanssa lauloimme ja soitimme joululauluja kitaralla ja trumpetilla. Musisoinnin aikaan oli rauhallista, sen loputtua alkoi potkukimara.
Nyt lähden tarjoamaan sille kahvinhajuja.
Ihanaa olla kaksin!
Mieheni vanhemmat viihtyivät meillä melkein kokonaisen viikon ja eilen illalla saimme sitten piiiitkästä aikaa istuskella ihan kaksistaan ja höpötellä omiamme. Aah!
Vierailu meni ihan ok, eikä vauvahöpötysmittarini kerennyt karahtaa punaiselle. Nähtävästi anopin anturat osaavat mitata, milloin on aika hykerrellä vain sisäisesti. Jokin aika sitten kävimme puhelinkeskustelua siitä, että emme toivo heidän hankkivan tälle lapselle meidän kanssamme keskustelematta vaatteita, leluja tai varusteita, sillä aiomme käyttää mahdollisimman paljon ystäviltä ja kirppareilta kierrätettäviä vauvantarvikkeita. Urheasti anoppi kertoikin, minkä kaikkien lasten lelujen ja tarvikkeiden ostamisesta hän on jo kieltäytynyt. Tulevat isovanhemmat tarjoutuivat kyllä auttamaan taloudellisesti vaunujen/rattaiden hankinnassa, ellemme saa sellaisia kierrätettyinä tuttaviltamme. Juuri tällaista suhtautumista toivoinkin!
Sunnuntaina on isänpäivä. Mies vastustaaa sen viettoa, koska lapsi ei ole vielä syntynyt. Hassua, jos nyt olisi äitienpäivä, haluaisin kyllä viettää sitä ihan täysillä.
Ajattelin kuitenkin, että viettäisimme jonkinlaista “varjoisänpäivää”. Sunnuntaina on kuitenkin monia kivoja tilaisuuksia, joista johonkin voisimme mennä. Hmm…
