Meillä on taas tänään treffit Pöpön kanssa Kätilöopistolla. Kyllä jännittää. Tuntuu ettei silmiini ole viime päivinä muuta osunutkaan kuin juttuja sikiöiden epämuodostumista tai kehitysvammaisuudesta yleensä.
Yöllä, vessasta tultuani, jäin ajattelemaan selällään nukkumista.
Parisen viikkoa sitten kaveri kysyi että pystynkö vielä nukkumaan entiseen tapaan selälläni. Ihmettelin, että miksipä en pystyisi. No kuulemma selällään ollessa kasvanut kohtu painaa lantion suuria verisuonia ja selällään olemisesta seuraa heikotuksen tunnetta sekä itselle että lapselle. Esim. raskauden loppuaikoina voi olla vaikeaa käydä hammaslääkärissä, koska makaavassa asennossa alkaa pyörryttämään.
No niinpä sitten klo 2.45 löysin itseni ymiettimästä tätä asiaa. Onkohan Pöpö ihan hapenpuutteesta sinisenä selällään nukkumiseni takia? Johtuvatko toistuvat päänsärkyni tästä?
Jatkoin nukkumista kyljellään. Aamulla niska oli ihan jäykkänä, pää kääntyi oikealle 45 astetta, vasemmalle tuskin kolmeakymmentäkään.
Auts.
Äitiyshousuja on sitten pidetty viime ja tämä viikko. Niissä on huomattavasti mukavampaa kuin tavallisissa. Tosin vatsa oikein korostuu, mutta se on kai nyt vain hyväksyttävä.
Unimaailma on vilkasta. Olen ollut romanttisella kävelyllä lumisateessa kotikylässäni Erkki Tuomiojan kanssa, mieheni on ensin yhtenä yönä yrittänyt saada lasta aikaiseksi kaksien kaksostyttöjen ja sitten viiden muun naisen kanssa, seuraavana yönä seurustellut 75-vuotiaan homomiehen kanssa ja toissa yönä äitini tappoi Osama bin Ladenin. Että ei sen kummempia.
Vatsa kasvaa kahdellakin tavalla. Paino on ensimmäistä kertaa lähtenyt nousemaan eikä kaikki painonlisä taida olla lapsesta peräisin. Kaikkea rasvaista ruokaa tekee mieli. Olen viime viikkoina syönyt hampurilaisia, ranskalaisia ja pekonia enemmän kuin puoleen vuoteen yhteensä. Täytyy jo rajoittaa! Sen sijaan sellaista muiden kertomaa äkillisiä nälkäinen kuin susi -kohtauksia en ole vieläkään kokenut.
Toisaalta kun peilailen kasvaneita kurvejani, iloitsen siitä että ne ovat tulleet lähinnä vatsan etupuolelle, eli kyllä ne sitä kohtua ovat eivätkä läskiä – se kun levittyisi tasaisesti joka puolelle.
Ensi viikolla on sitten rakenneultran aika. Se jännittää, ja varmasti aivan syystäkin. Välillä huolestuttaa, onko Pöpöllä kaikki hyvin. Vaikka sitten toisaalta siihenkään tutkimukseen ei voi loppuelämäkseen tuudittautua, kaikkea siinäkään ei nähdä ja lapselle voi tulla mitä vaan sairauksia tai onnettomuuksia eteen loppuraskauden tai synnytyksen tai syntymän jälkeenkin. Eli jos nyt aloittaa huolehtimaan, on huolehdittava omaan hautaan saakka.
Jos ultrassa tulee “puhtaat” paperit, kerromme tuleville isovanhemmille ja tädeille tämän pitkään pidätetyn uutisen. Alan kai siihen olla henkisesti valmiskin… vai ?
En ole tavannut toisella paikkakunnalla asuvaa äitiäni pitkään aikaan. Olen yrittänyt kalastella häntä syyslomakylään jo pitempään, ja nyt vihdoinkin useiden erilaisten toimenpiteiden myötä näyttää siltä, että vuori lähtee liikkeelle Mooseksen luo kahden viikon päästä. Tietenkin tämä ensi viikon vauvauutinen saattaa lisätä liikettä luihin. Onkin mielenkiintoista, miten paljon pystymme/haluamme/tulemme keskustelemaan lapsen odotuksesta, lasten hoidosta ja perhe-elämästä muutenkin. Äiti-tytär -suhteeseen tulee uusi aika.
Väsyttää! Joka aamu ja joka ilta. Onneksi ei sentään päivisin. Mutta joka ilta töistä tullessani olisin valmis valahtamaan hervottomaksi sohvalle ja parin tunnin jälkeen siirtymään sieltä suoraan sänkyyn. Tämän sortin väsyelo on tullut vasta parin viime viikon aikana. Hemoglobiini oli kaksi viikkoa sitten vielä ok, joten siitä ei pitäisi olla kyse.
Tapasin lauantaina vanhan koulukaverini pitkästä aikaa. Vuosi sitten nähdessämme nyökkäilimme toisillemme, miten kaikki ympärillä olevat kaverit pikkuhiljaa lapsellistuvat, mutta itselläpä ei tunnu olevan mitään kiirettä lisääntyä. Ja nyt nähdessämme olen siis liittymässä siihen muiden viitoittamaan joukkoon. Niin se elämä vie.
Vieläkin tunnen itseni monesti “raskaudella yllätetyksi”. No joo, eihän tämä teknisesti mikään yllätys ole ollut, tiedän kyllä mistä lapset alkunsa saavat. Mutta kun…
En oikein osaa vieläkään sanoa, missä vaiheessa mielemme muuttuivat ja aloimme ajattelemaan lapsen tulon mahdollistamista.
Ehkä siinä, kun tajusimme, että vaikka nyt onkin kivaa olla kahdestaan ja elämä sujuu mukavasti ilman turhia kikkakertoimia, emme kuitenkaan haluaisi vanheta ilman jälkikasvun tuomaa perspektiiviä perhe-elämään.
Ehkä siinä, kun kaikki ystävät ympäriltä, ne kaikkein vähiten vauvakuumeisimmatkin, alkoivat lisääntyä.
Ehkä siinä, kun korviini alkoi kantautua yhä enemmän kertomuksia tutuilta ja puolitutuilta ihmisiltä, miten he käyvät lapsettomuushoidoissa.
Ehkä siinä, että pillerit pois jätettyäni tajusin, että menkkoja ei kuulu ja se taas voi tarkoittaa sitä, että munasoluni eivät ollenkaan kypsy ja että raskaaksi tulo voisi olla hankalaa. Ja siinä vaiheessa kävinkin sitten lääkärillä, joka kalustoa tiirattuansa totesikin, että joo-o, munasolut eivät todellakaan kypsy ja raskaaksi tulo on sen takia epätodennäköistä. Ja että yrittäkää vuoden verran, ja aloitetaan sen jälkeen lääkitys.
Ja noiden tuloksien perusteella ajattelin, että tästä tuleekin pitempi prosessi. Taisin olla tiedosta helpottunut: saisin lisää aikaa järjestellä ajatuksiani ja kerätä hinkua tulla raskaaksi.
Mutta sitten tulikin yllätyskäännös. Pöpö sai alkunsa jo pari viikkoa tuon lääkärissäkäynnin jälkeen!
Siitähän en tosin tiennyt mitään. Puolitoista kuukautta myöhemmin mieheni sinnikkäästä kampanjoinnista johtuen nappasin mansikanostoreissulla mukaan myös raskaustestin.
Ja siellä se nyt rusteeraa kämppäänsä. Kuplinta käy kovana. Jos emo onkin uupunut, niin poikasella on virtaa.
