Syysmyrskyn alla teimme rästiin jääneitä puutarhatöitä: veimme puutarhakalusteet varastoon, tyhjensimme riutuneita kesäkukkaistutuksia ja istutin kukkapenkkiin uusia tulppaanin sipuleita.
Vaikka talven tulo on kesäihmiselle vaikeaa ja kesän ilojen poispakkaaminen mitä ikävintä puuhaa, luontoa tarkkailemalla näkee jo monta merkkiä tulevasta keväästä. Luumupuun oksissa on jo ensi kevään silmut odottamassa aurinkoa ja lämpöä. Kaksivuotiset kukkijat ovat jo tänä syksynä kasvattaneet ensi kesän lehtensä ja näen jo nyt, mihin ensi kesän päivänkakkarat ja sormustinkukat nousevat.
Useaan kertaan mielessäni välähteli, että sitten kun…. luumupuut kukkivat… lepotuolit otetaan taas esille…kun taimiruukkuja taas tarvitaan, niin Pöpö on jo syntynyt… ja kun tulppaanit nousevat ja kukkivat, voin näyttää ne Pöpölle: “Katso, kukka”.
Niin, näin me, luonto ja minä, haudomme uutta elämää ensi kevättä varten.
Menipäs herkäksi.
Mies kuuli työkaveriltaan että tämä oli kertonut yhteiselle tuttavallemme vauvauutisistamme ja tuttava oli kommentoinut: “Me jo tuossa yhtenä päivänä mietittiinkin, etteikö ne aio koskaan hankkia lapsia, vaikka siitä X:stä tulisi niin hyvä isäkin”.
Juupa juu. Kukaan ei ole koskaanvahingossakaan edes vihjannut minulle, että teillä pitäisi olla lapsia, kun sinusta tulisi niin hyvä äiti. Ja tähän tiedän syyt itsekin 
Filed under: mietiskelyä
Eilinen Inhimillinen tekijä oli todella täynnä ajattelemisen aihetta, niin kaikille siunatussa tilassa oleville kuin kaikille muillekin, jotka ylipäätänsä miettivät asioita hieman pintaa syvemmälle. Erityisesti kosketti nuoren naisen kertomus raskauden keskeyttämisestä lapsen vaikeavammaisuuden takia. Päässä soi ja suhisi lähetyksen jälkeen. Miten ihmeessä ihmiset ikinä voivat selvitä tuollaisista kokemuksistaan?
Emme ole tulleet kertoneeksi raskaudestani naapurillemme ennen kuin nyt viime viikolla hänen käydessään meillä kahvilla. Taputtelin vatsaani ja kerroin, että meillä on täällä tämmöinen maaliskuussa tulossa. Naapuri onnitteli leveä hymy kasvoillaan ja sanoi: “Minähän jo ajattelinkin että oletko sinä vain tehnyt iltatöitä liikaa!” Hetken päästä hän jatkoi: “Sitten kun se poika syntyy, niin minä opetan sen sitten kiroilemaan!”
Äiti tuli ja oli ja meni. Ja nyt on todella uupunut olo. Eilen illalla bussin perävalojen kadottua teki mieli vetää pää täyteen ja sammua sänkyyn ja herätä sieltä vasta aamulla takaisin tavalliseen elämään.
Olin odottanut tätä vierailua paljon ja sen järjestäminen oli ollut kovin työlästä. Silti yhdessä olo oli yhtä kilpailua ja kisastelua. Vaikka kuinka päätän, että en anna äitini kummallisten kommenttien, mielipiteiden, tekojen tai tekemättä jättämisten pahoittaa mieltäni tai en ainakaan anna sen mielipahan näkyä, aina lopulta epäonnistun. Useimmiten, kuten nytkin, siitä että kerron, mitä ajattelen, ei ole mitään hyötyä. Äiti vain viittaa kintaalla: naurahtaa, kuittaa hymähdyksellä, toruu tai heilauttaa käsiään italialaisittain ja lausahtaa että minkä hän itselleen voi.
Ja sitten taas kerran päätän, että koska puhumisesta ei ole hänen kanssaan mitään vastaavaa hyötyä, lakkaan vain välittämästä. Mutta sekään ei onnistu, lopulta sitten tulee jokin pieni asia, jossa äiti osoittaa omaa epävarmuuttaan tai avun tarvettaan ja silloin minä julmuri käytän ylivoimaani hävyttömästi hyväkseni: tiuskin ja äyskin pienistäkin asioista, päivittelen hänen kömpelyyttään, tietämättömyyttään tai yksinkertaisuuttaan, nauran pilkallisesti.
Ja sitten tulee sääli. Kysymyksessä on kuitenkin se ainoa äitini, ainoa elossa oleva vanhempani, vanheneva yksinäinen ihminen, joka omien rajoittuneisuuksiensa takia ei tuon enempään empatiaan pysty.
Ja nyt on taas helvetin paha olo.
Filed under: kysymyksiä
Olen huomannut blogini statistiikkatiedoista, että tähän blogiin on hyvin usein päädytty etsimällä hakukoneista artikkeleita, jotka vastaisivat johonkin suoraan kysymykseen tai aiheeseen, kuten “Miten kertoa raskaudesta”, “En tiennyt olevani raskaana”, “Lentäminen raskaana” tai “Milloin maha alkaa näkyä?”. Olen ajatellut, että jos omat ajatukset jonakin päivänä tyssäävät, alan kirjoittamaan näistä hakutietojen perusteella ihmisiä kiinnostavista aiheista laajalla neljän kuukauden odottamiskokemuksellani ;)
Ystäväperhe oli viikonloppuna kyläilemässä. Juttelimme paljon lasten tuomasta arkielämän muutoksesta. Ystävätär on ammatiltaan perheneuvoja, ja osana työtään pitää teemailtoja ensimmäistä lastaan odottaville perheille. Hän oli kiinnostunut kuulemaan, mitä kysymyksiä mielessäni nyt parhaillaan liikkuu. Onhan heillä omaakin kokemusta lasten saamisesta, mutta hän halusi kuulla aivan tuoreita kysymyksiä. Luettelimme niitä aimo listan.
Hyvät ensimmäistä lastanne odottavat immeiset, auttakaa naista mäessä! Jättäkää perheneuvojalle kysymyksiä tähän kommenttilaatikkoon! Hän poimii ne sieltä ja vastaa niihin nimeltämainitsemattomassa kaupungissa jonakin sopivana ajankohtana. Joku esikoistaan odottava niistä ainakin hyötyy.
Sen lisäksi voimme tietenkin itsekin vastata niihin toinen toisillemme.
Olen koko viikon syyslomalla, ja olen päässyt rakastamaani puuhaan: SIIVOAMAAN. On ihanaa käydä läpi kaikki pitkään sekaisin olleet komerot ja panna kaikki turha pois ja jättää jälkeensä puolityhjiä, järjestyksessä olevia ja vain olennaisia asioita sisältäviä kaappeja ja laatikoita. AAAH. Tietenkin voin tehdä tätä myös siitä näkökulmasta, että Pöpö tullessaan tarvitsee jonkin verran tilaa vaatteilleen, hoitotarvikkeilleen ja leluilleen, joten tätä kahden aikuisen tavaramääräämme on vähennettävä. Työpaikalla pomo naureskeli siivousinnolleni: pesänrakennusta selvästi. Ehkä sitäkin…
Eilen oli neuvola, kaikki oli hyvin: mitä nyt Pöpö hieman pakoili sydänäänien kuuntelun yhteydessä: vaihtoi paikkaa niin tiuhaan että hoitaja sai kovasti pysytellä perässä. Sydämenlyönnit olivat kyllä tarmokkaat! Itseltäni olivat rauta-arvot tipahtaneet ja kävinkin ostamassa rautatabletteja – olen tähän saakka syönyt raskauden aikana käytettäväksi tarkoitettua Multitabs 2+ -valmistetta luullen, että se takaisi myös raudansaannin, sillä kahden tabletin päiväannoksesta luvataan purkin kyljessä yli 100% päivittäinen rauta-annos. Miksi tämä ei sitten riittäisi? Ihmettelin tätä apteekissa farmaseutille, joka kertoi että viitearvona näyttää käytetyn tavallisen aikuisen ohjearvoja, ei siis raskaana olevan raudan tarvetta! Ja mistäs minun olisi se pitänyt tietää? Poistuin apteekista siis rautalisän kanssa.
Seurailen muidenkin odottavien vastaavia blogeja ja keskustelupalstoja, ja viime päivinä olen surrut yhdessä monien kanssa Elanorin kuulumisia: rakenneultrassa oli vauvalta löydetty useita kehitysvammaisuuteen viittavia merkkejä. Järkytyin ja jäin miettimään sitä, miten samasta sairaalasta samana päivänä on lähdetty niin erilaisin tunnelmin: me saimme mieltämme tyynnyttävät uutiset, joita juhlistimme illalla ravintolassa, kun taas Elanor sai uutiset, jotka muuttivat heidän tämän hetkisen elämäntilanteensa peruuttamattomasti. Samalla sain myös äkäisen piston omaantuntooni: minulla, joka voin hyvin ja jonka lapsi on tämän hetkisten tutkimusten mukaan terve ja hyvinvoiva, on kaikki syy iloita tästä raskaudesta, uudesta elämästä ja uudesta elämäntilanteesta. Olenko edes tajunnut, miten erityisessä asemassa olen? Asemassa joka voi pyyhkiytyä pois millä hetkellä hyvänsä.
No eilen sitten saimme ensin mieheni vanhemman siskon ja sitten myöhemmin illalla koko perheen (vanhemmat, vanhemman siskon ja nuoremman siskon) yhtä aikaa Skypeen ja jaoimme uutisemme. Olin valmistanut kortin, jossa oli Pöpön ultraäänikuva ja M.A. Nummisen Auto synnyttää -laulun sanat ja lopuksi tieto, että meillekin on tulossa “moottoripyörä”, jonka laskettu aika on 5.3.
Auto synnyttää
Henkilöauto ja kuorma-auto asuivat yhdessä.
Yhtenä päivänä henkilöauto puheli ihmeissään:
“Täällä me ollaan jo vuosikaudet majailtu kaksistaan,
eikä vain ole vilaustakaan näkynyt lapsista.
Eikös jo oisi meidänkin aika hankkia lapsia,
ennen kuin ollaan aivan romuja, peltihapsia?”
Kuormuri sanoi: “Pannaan heti vetämään tilaus,
eihän se ole kuin pikkuinen soitto ja puhelimen kilaus.”
“Halloo, halloo, halloo onko sairaala?
Tilaamme nyt lapsen ilman mutkia.
Voimmeko me heti tulla noutamaan?
Ei kai niitä tarvitse ees tutkia?”
“Kyllä, kyllä, kyllä, täällä sairaala.
Täynnä joka paikka, huoneet, parvet on.
Onhan täällä ipanoita tarjolla.
Tahdottekos lapsen, jolla sarvet on?”
Lääkärin vastaanotolla kerrottiin autoille:
“Lapsia täytyy odottaa, painukaa talleille!
Jommankumman lihoa kuuluu, ennen kuin synnyttää.
Mitään ruokaa kotona ei nyt kannata säilyttää.”
Kumpikin auto suuria lasteja siemaisi sisäänsä,
bensiinitankki ja tavaratila niin täyteen kuin ikinä.
Odottivat sitten jännittyneinä, mitä siinä tapahtuu,
kunnes vihdoin puhelimen ääni korviin kantautuu:
“Halloo, halloo, halloo täällä sairaala.
Nyt on sitten lapsi teidän perheessä!”
Autot kaasuttivat sinne nuolena:
moottoripyörä lojui sängyssä!
Autot oli ihmeissään, mut lääkäri
hymyili ja sanoi: “Sille antakaa
samaa ruokaa, jota syötte itsekin,
niin se kasvaessaan neljä pyörää saa.”
- M. A. Numminen
Kesti tietenkin aikansa ennen kuin tiedosto oli aukaistu ja zoomailtu oikean kokoiseksi ja viesti ymmärretty. Sitten kuului varovasti anopin ääni: “Saako teitä onnitella?”. Appiukko kertoi kyynelehtien, että he ovat jo monta vuotta rukoilleet kuulevansa tämän uutisen. Ja kohta jo anoppi kyselikin, voisivatko he tulla ensi viikolla kylään..
Mieheni hoiti enimmän puhumisen, ja hyvä niin. Tilanne oli minulle kiemuraisista perhesuhteista johtuen jännittävä ja olen siitä vieläkin jotenkin tokkurassa. Kaikenlaisia tunteita velloo edelleen. Yritän kirjoittaa niistä myöhemmin, jahka saan itsekään niitä jonkinlaiseen järjestykseen. Toivottavasti olo tästä jo rauhoittuisi. Nytkin tässä itkua tuherran, enkä oikein osaa edes sanoa, miksi.
Oman sukuni informoimisen hoidan ihan perinteisen postin kautta. Lähetin vastaavat kortit eilen postissa äidilleni ja kahdelle siskolleni. Puhelin ei ole vielä tänään soinut, joten Kusti taitaa polkea vielä viikonlopun yli. Maanantaina sitten? Heidän reaktiotansa en jaksa enää jännittää. Odotan lähinnä innolla!
Pöpö koputtelee ihan hurjana. On kuin olisi ilmaton ja aineeton ripuli mahassa, sillä mitään ei ole pyrkimässä ulos! Sen sijaan pyörii ja möyrii ihan hurjana. Eipä tule yksinäinen olo…
Toivottavasti ei joudu napanuoransa kanssa ongelmiin kun tanssii polkkaa tuota vauhtia!
Siellähän se Pöpö oli täysissä ruumiin ja sielun voimissa! Mitä nyt vähän akrobaattisissa asennoissa, jalat rennosti olkapäiden yli taivutettuna ja käsi poskella kuin Aleksis Kiven muistoksi. Sydän sykki, kaikki tarkasteltavat elimet olivat kehittyneet odotetulla tavalla, koko vastasi laskettua aikaa. Ja kätilö totesi useaan kertaan, että onpa hieno nenä. Ja että hieno nenä sillä ainakin on.
Kyllä helpotti taas joksikin aikaa.
Tästä innostuneina menimme illalla syömään Papa Giovanniin oikein pitkän kaavan mukaan, tosin mies valitsi Toscana-menunsa viineillä. No, kävin minä sitten vierailulla hänen laseillaan ja voi taivas, kyllä oli hyvää kuivaa valkoviiniä.
Samalla suunnittelimme, miten nyt tämän vauvauutisen sitten kertoisimme niille, jotka sitä ovat toivoneet kuulevansa jo vuosikymmenen. Tänään se sitten tapahtuu.
