Filed under: Uncategorized
Jotain teknistä häikkää on täällä. Sivupohja enää näytä toimivan. Pelkistys lienee muotia?
Räjäyttikö eilinen oravanpoika sivupohjan vai mitä tapahtui? Koitan selvitellä
Perjantaina tajusin, että pienet kuplat alavatsassani voivatkin olla Pöpön liikkeitä. Niitä, joista neuvolassa ja muuallakin on kerrottu: perhosen siiven hipaisuja, pienen ilmakuplan liikehdintää, kuin joku nykäisisi narusta sisältäpäin. Koko viikonlopun kuulostelleena olen siitä jo melkein varma. Siellä se kaveri heiluu, ja minä tunnen hänen potkunsa. Aika kivaa!
Ja koska Pöpön korvatkin alkavat näillä viikoilla jo kuulla, nyt voisi alkaa sitten laulella lastenlauluja. Laulaahan se variskin äänellään 
Erityisen liikuttava on vanha klassikko “Oravan pesä”. Sitä minä ajattelin lapselleni laulaa:
Kas kuusen latvassa oksien alla
on pesä pienoinen oravalla;
sen poikaset siinä ne leikkiä lyö
ja pikku hampahin siementä syö.
On siinä vihreä vilpoinen katto
ja naavoista lämpöinen lattiamatto
ja pikkuruikkuiset ikkunat
ja vuoteena sammalet vihannat.
Kun talven tuulet ne metsässä laukkaa
ja lumet ne lentää ja pakkanen paukkaa,
niin oravan pesästä pienoinen pää
se ikkunan reiästä pilkistää.
Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon
siell’ oravan poikasen tuttuhun kehtoon
ja elämä heillä on herttaisaa,
kun kuusen latvassa keinua saa.
Tästä on tulossa ongelma. Itselleni.
Eilen tapasin erästä raskaudestani innoissaan olevaa kaveriani pitkästä aikaa. Ensimmäiseksi hän tökkäsi etusormellani läskieni uumeniin ja sanoi ihmeissään: “Ei näy vielä mitään!”.
Ja seuraavaksi: “Kai te ootte jo kertoneet edes teidän porukoille?” No ei olla.
Siis näkyy vai ei näy? Riippuu päivästä ja turvotuksesta ja vaatteista ja asennosta. Itselle näkyy, kaikille ei . Kerran olen huomannut työpalaverissa raskaudestani tietämättömän henkilön tiirailevan vatsanseutuani kysyvällä ilmeellä. Ehkäpä aavistellen jotakin. Vedin välittömästi vatsaa sisään, ajattelematta sitä sen enempää.
Kai se on kohta kerrottava näille sukulaisillekin. Olen alkanut pelkäämään, että mieheni sisko yllättää minut kohta joltakin mammavaateosastolta tai kotiin tulevat yllätysvieraat törmäävät olkkarin pöydällä olevaan vauvakirjaan. Mutta kun, mutta kun, en halua joutua vastaamaan vointiani ja ajatuksiamme ja suunnitelmiamme koskeviin ruusunpunaisiin kysymyksiin. Voin kuvitella seuraavaa:
“Onpa se ihanaa että teille tulee nyt vauva!” – No ihan tavallista. Ihmiset lisääntyvät. Niin sitten päätimme mekin.
“Ajattelimme jo, ettette te lasta koskaan hankikaan”.- Niin mekin ajattelimme mutta sitten tajusimme, ettemme halua olla 70-vuotiaina lapsettomia.
“Olen jo katsellut tuota Höpöhallin luetteloa että mitä sieltä vauvalle tilattaisiin” – Konsultoi meitä ensin ennen kuin lähetät tilauksen. Ei kiitos mitään vaaleanpunaista, -sinistä tai karvaista ja muovista.
“Kai tämä ei jää ainoaksi”. -Katsotaan nyt miten hermot kestävät.
“No nyt sinulle tulee sitten pitkä tauko työelämään”. -Kyllähän ne isätkin sitä hoitovapaata haluavat käyttää.
“Nyt sinun pitää ottaa ihan rauhallisesti ja muistaa levätä paljon” – Joopa joo. Just ajoin pyörällä 18 kilometrin lenkin.
Vatsa on alkanut kasvaa aikaisempaa reippaammin, eivätkä entiset löysät kesähousut tai lantiofarkut enää tunnu mukavilta, vaan kiristävät ikävästi alavatsan kohdalta varsinkin istuessa ja kumarrellessa. Olenkin käynyt alkuviikon aikana useammalla kirpparilla etsiskelemässä mammapöksyjä, ja tyhjensin kahden Uffin äitiyshousuosastot lähes kokonaan. Olen ostanut neljät (!) äitiyshousut: yhdet vielä liian väljät farkut, yhdet lahkeista hiukan liikaa lyhennetyt sammarit (mutta kun ne oli niiin mukavat päällä), yhdet juuri sopivat mustat strecth-housut ja yhdet vielä aivan liian isot mustat suorat housut. Ja kaikki edulliseen Uffin kanta-asiakashintaan….
Eilen illalla sain vinkin keskustassa olevasta äitiysvaateliikkeestä, jossa myydään myös lantiomallisia äitiyshousuja. En ollut koskaan kuullutkaan moisista, luulin että äitiyshousuille olisi juuri luonteenomaisinta ylettyä vatsan päälle. Täytyypä kipaista katsomassa jossakin välissä, yhdet hieman repäisevämmät lantiofarkut voisi ostaa, jos sellaisia on…Ja jos niihin on varaa.
Mutta seuraava askel olisi sitten ryhtyä käyttämään näitä vaatteita! Äitiyshousuissa vatsan koko näyttää korostuvan. Veikkaan, että näissä tavallisissa pökissä kaikki eivät vielä kiinnitä huomiota kevyesti pyöristyneeseen kumpuuni, ajattelevat ehkä vain painoni nousseen kesän aikana. Mutta mammahousuissa vatsa jotenkin nousee esille. Niissä näytän olevan jo odotukseni loppusuoralla.
Nyt viikonloppuna tunsin ensimmäistä kertaa housujen alkavan ahdistaa. Kykin pihamaalla kukkapenkissä ja kumartuva asento tuntui pahalle, housujen reuna painoi ilkeästi mahaa. Kaikki farkkuni ovat rispaantuneita ja olen uusien pöksyjen tarpeessa. Uusia ostettaessa kannattaa kai ostaa jo mamma-malliset. Järkkyä.
–
Huomenna on neuvola, piiitkästä aikaa. Ensimmäinen kerta oli heinäkuussa, toinen huomenna. Olenkin jo kaivannut uutta mahdollisuutta kuulla että onko Pöpöllä kaikki hyvin. Viime aikojen kiireet ja pika-pikaa sairastettu flunssa aiheuttivat huolia: mieleen on usein noussut että vieläköhän sen sintti on jaksanut kellua mukana. Flunssan kourissa tulin vahingossa ottaneeksi yhden Silomat-tabletin ja apteekista sain myöhemmin tietää että auts, lääke on kielletty raskaana olevilta, tosin syytä eivät tienneet. Toivottavasti Pöpö-parka ei kärsinyt pahoin. Huomenna siis ainakin saan tietää vieläkö sydänäänet kuuluvat. Olen jo kerennyt nähdä kaksi painajaista aiheesta.
–
Meidän piti mennä jouluksi kymmenvuotishäämatkalle kauan haaveilemaamme Kuubaan. Raskauden tultua kesällä selväksi en kuitenkaan uskaltanut varata matkoja, lento kun on aika pitkä, matkalla tarttuu aina vatsatauteja sun muita eikä kuubalaiseen terveydenhoitoonkaan ihan heti haluaisi tutustua. Nyt sitten olemme suunnitelleet tilalle Barcelonan matkaa. Eräänä päivänä ohikuulin radiosta kuinka eräs onnellinen kilpailija voitti kahden hengen Mauritiuksen matkat itselleen. Kaamea olo iski: minäkin haluan! Palmurannalle! Vielä kun voidaan kahdestaan! Barcelonan matka ei kiinnostaa enää pätkän vertaa. Laiha lohtu.
Olin asettanut tavoitteekseni kertoa työnantajalleni raskaudestani tämän tai ensi viikon aikana. Tällä viikolla siksi, että tässä vaiheessa olemme jo saaneet alkusyksyn kiireimmän työrupeaman alta pois ja viimeistään ensi viikolla siksi, että sen jälkeen ryhtyisimme jo suunnittelemaan ensi vuotta ja silloin olisi jo hyvä kaikkien tietää, mikä tilanteeni ensi vuoden suhteen on. Kohdalleni olisi mm. osumassa pidempi työmatka, jonne en tässä vaiheessa enää suuremmin uskalla lähteä.
Tähän mennessä raskauteni kertomatta jättäminen ei ole tuottanut suurempia ongelmia, päinvastoin: on tuntunut helpottavalta, että töissä saan keskittyä tehtäviini ja minut kohdataan omana itsenäni eikä odottavana äitinä.
Asioiden kantokyky on kyllä mielenkiintoinen juttu. Nimittäin ylitettyäni itselleni asettamani henkisen rajan maanantaina, tunsin heti että että asiasta on jo kerrottava ja pian. Olen jännittänyt esimieheni reaktiota suunnilleen raskaustestin tekemisestä lähtien, ja jännityksen tuoma stressi tuntui nyt kasvaneen ihan liian raskaaksi kantaa. Maanantaina pystyin vielä pidättämään kieleni, mutta illalla jo mietin kotona, millä sanoilla asian voisi fiksuimmasti huomenna kertoa. Mies ehdotti että kertoisin moottoripyörän sivuvaunun hankkimisen tulleen ajankohtaiseksi 
Päätin vielä miettiä sopivampia sanakäänteitä.
Tiistaiaamuna esimieheni kutsui minut huoneeseensa kuulemaan muutamaa hänellä olevaa asiaa, ja koska muutenkin juttelimme työasioista poikkeuksellisen avoimesti ja tunteikkaasti, päätin tuoda kissan pöydälle. Sain vain sanottua, että minulla olisi hänelle henkilökohtaisia uutisia, jolloin hän jo nosti kulmakarvojaan ja katsoi hymyillen. Kerroin, että perheenlisäystä on tulossa, ja onnekseni, valtavaksi helpotuksekseni hän heti onnitteli vilpittömällä äänellä. Kerroin raskauden nykyisestä vaiheesta, suunnittelemasta äitiysloman aloittamisajankohdasta sekä ajattelemasta poissaoloni pituudesta sekä henkilöstä, joka olisi kiinnostunut sijaisuudestani. Kaiken kaikkiaan keskustelu oli hyvin rauhallista ja rohkaisevaa. Esimieheni sanoi, että nämä ovat niitä elämän valintoja, joita jokaisen pitää jossakin vaiheessa tehdä, ja että hyvä kun kerron näin aikaisessa vaiheessa, niin ehdimme hyvin suunnitella ensi vuoden toiminnot myös tästä näkökulmasta. Painotin, että olen tulossa takaisin jo ensi syksynä, sillä mieheni jää hoitamaan lastamme vanhempainrahakauden loppupuoliskoksi. Kerroin myös, että olen huolissani siitä, mitä työsuhteeni jatkolle tapahtuu äitiysloman jälkeen – työsopimukseni on päättymässä ensi vuoden loppuun, ja toivoisin, että kun palaan äitiyslomalta, voisin luottaa töiden jatkuvan pidempään kuin vain vuoden loppuun. Tähän sain erittäin rohkaisevat kommentit, pomoni kertoi että hänen mielestään ei ole mitään syytä laittaa paikkaa siinä vaiheessa uuteen hakuun, vaan voin jatkaa siinä suoraan, ja hän lupasi itse viedä asiaa eteenpäin juuri tässä valossa niille, jotka tehtävän jatkamisesta päättävät. Lopuksi pomo vain pyysi minua kertomaan, milloin asia on muullekin toimiston väelle avoimesti kerrottavissa, jotta hän voisi hoitaa uusiin aikatauluihin liittyviä asioita.
Olin aivan uskomattoman helpottunut tämän keskustelumme myötä. Koko loppupäivä meni pelkkää huojennuksen tunnetta maistellessa.
Tänä aamuna stressihormonit taisivat sitten laueta lopullisesti. Aamulla jo tunsin vatsassa kummaa itselleni epätyypillistä kuvotusta ja outo olo seuranani lähdin töihin. Puoleen päivään mennessä päätä jyskytti kovasti, ja ajattelin kunnon lounaan parantavan olon. Lounaan jälkeen tajusin, että päänsärky vain pahenee ja ajattelin kipaista läheiseen apteekkiin hakemaan sitä ainoaa raskaana oleville sallittua särkylääkettä, mutta vatsassa kurahteli sen verran kummasti, että syöksyinkin vessaan. Oksetti aivan kamalasti. Leksa lensi paksussa kaaressa paitsi pönttöön, myös pöntön reunalle, lattialle, lahkeelle ja kengälle. Eipä siinä oikein ehtinyt tähtäillä … Pönttöäkin sai vetää kahteen otteeseen, että kaikki tavara mahtuisi viemäristöön…
Pyyhittyäni naamani palasin takaisin toimiston käytävälle. Työkaverit katsoivat kummasti: “Sinäkö se olit? Kuului kaikkialle! Olipa aivan kamala ääni! Ajattelin jo tulla katsomaan, että mitä siellä tapahtuu!” Siinäpä oli sitten hyvä tilaisuus viimeistään selittää, mistä oli kyse: Ei, tämä ei ole tarttuvaa, tämä on raskauspahoinvointia…
Filed under: mietiskelyä
Viikko on vierähtänyt pitkiä työpäiviä paiskiessa. Työmaalla on vuoden kiireisin aika, joka kyllä helpottaa syyskuun loppuun mennessä. Kesällä raskausuutisen yllättäessä kannoin huolta siitä, että miten jaksan alkupahoinvointien ja väsymysten kierteessä rutistaa tämän kiiresesongin läpi, mutta niin vain kävi ettei sitä pahoinvointia tai väsymystä juuri ole ollut ollenkaan, joten olen voinut mennä viipottaa ihan tarpeellista tahtia.
Sisko oli viikonloppuna kyläilemässä ja kerroin hänelle tämän vauvauutisemme ja vannotin olemaan kertomatta asiaa vielä eteenpäin. Hän suhtautui asiaan rauhallisesti: sanoi, että ei siitä tarvitse hötkyillä ja että kerrotte sitten ajallanne. Oli kiva kuulla että hänelläkään ei ollut aikoinaan ollut raskauden aikana pahoinvointeja tai hankaluuksia ja synnytyksetkin olivat sujuneet ilman dramatiikkaa.
Meiltä palattuaan hän oli jutellut äitimme kanssa, kertonut reissukuulumisia ja listannut viikonloppuun mahtuneita tekemisiämme, johon äiti oli sitten ihmetellyt, että miten meidän elämäämme ikinä lapsia mahtuisikaan. Sisko oli pystynyt pitämään asian omana tietonaan ja myhäillyt vain että kyllä sinne varmaan ajallaan mahtuu…
Ystävä siivosi ja kantoi kiikutti kassillisen Vauva- ja Kaksplus-lehtiä. Kävin niiden kansia läpi, 25 lehdestä ehkä vain kolme, neljä tuntui sisältävän sellaisia juttuja, joille olisi nyt tässä vaiheessa kiinnostusta: Mitä ultrassa näkyy? Miten neuvolakorttia tulkitaan? Sen sijaan flunssassa oleva mies upposi vauvalehtiin sairauslomapäivänsä ajaksi, tosin kommentoi jälkeenpäin että joka lehdessä tuntui olevan lopulta samat teemat ja jutut.
Sama ystävä antoi meille myös vaipanvaihtoalustan, oli jäänyt tarpeettomaksi ja oli vielä ihan hyväkuntoinen. Siitä tulikin ensimmäinen virallinen vauvanhoitotarvikkeemme.
Joudun varmaan jo ensi viikolla kertomaan raskaudesta työnantajalleni. Meillä on reilun kahden viikon päästä ensi vuoden suunnittelupäivä, ja koska en tule olemaan koko vuotta kuvioissa, on parempi kertoa siitä nyt, ennen kuin teemme suunnitelmia, joita en pysty sitten kuitenkaan pitämään. Minulla on ollut viime kuukausien ajan oikein lahjakas harjoittelija ohjattavanani, ja tiedän esimiehemmekin pitävän häntä hyvänä työntekijänä, ja olenkin jo kysellyt hänen kiinnostustaan äitiyslomansijaisuuteeni. Hän näytti varovaisen vaaleanvihreää valoa, ja lupasi, että voin mainita esimiehellemme, että hän on tarvittaessa käytettävissä sijaisekseni. Olispa helpotus, jos asia järjestyisi tällä tavalla.
Että pienin askelin eteenpäin.
