Filed under: neuvola
Oli ensimmäinen neuvolalääkärin vastaanotto ja olipa kokemus.
Pöpöllä on kaikki hyvin, sydänäänet kuuluivat napakasti, 155 lyöntiä/minuutissa. Edelleen tuntuu ihmeelliseltä tajuta että sisälläni on Joku.
Olen siis jo aikaisemmin ollut kahteen otteeseen puhelinyhteydessä neuvolalääkäriin S:n kanssa liittyen kilpirauhasen vajaatoimintaani. Koska kilpirauhahormonin tarve suurenee alkuraskaudessa, vajaatoimintaan annettavan kilpirauhashormonin määrää on seurattava ja kasvatettava raskauden aikana, jotta lapselle ei muodostuisi kehityshäiriöitä. Juttelin tästä jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä heinäkuussa, sain ohjeen käydä verikokeissa ja neuvolalääkäri S kertoi tulokset puhelimessa, konsultoi Kätilöopiston sisätautilääkäriä ja kertoi sieltä ohjeistetun, että raskauden alkupuoliskon ajan hormonin määrää seurataan verikokein 3-4 viikon välein. No näinhän on sitten tehtykin ja joka seurantavälin jälkeen lääkkeen määrää on kasvatettu. Ja vointi on ollut aivan ok.
No, noin kuukausi sitten soitin terveydenhoitajalleni varatakseni seuraavan käynnin hänen luonaan sekä ensimmäisen lääkäriajan, ja puhuin terveydenhoitajan kesäsijaisen kanssa joka kertoi, että en voi jatkaa neuvolalääkäri S:n potilaana, sillä hänellä on jo liikaa potilaita ja hän pitää vastaanottoa terveysasemallamme vain yhtenä päivänä viikossa. Asioisin jatkossa lääkäri V:n luona.
No, sinne siis menin tänään. Yritin puhella V:lle että minulle on tehty tällainen hoitosuunnitelma ja toivoisin että sitä noudatetaan jatkossakin. Hän oli eri mieltä, otti paksun opuksen työpöydältään ja luki minulle siitä, että kilpirauhaskokeet otetaan kolme kertaa koko raskauden aikana, kerran alussa, kerran viikolla 20 ja kerran viikolla 36 tms. Ja että tämä on ihan riittävää, ja jos haluaisin mieltä huojentaakseni enemmän kokeita, voisin käydä niissä yksityisellä, mutta julkisella puolella niitä ei minulle tehtäisi. Ja että hän noudattaa aina tätä kirjaa ja nämä ovat niitä samoja ohjeita joita kaikki muutkin lääkärit noudattavat. Ja että voin lukea ne netistä Käypä hoito -suosituksista. Ja että koska arvoni ovat olleet ihan raja-arvojen sisällä joka näytteenottokerralla, ei ole mitään tarvetta seurata tavallista tiheämmin.
Yritin useita kertoja päästä ääneen ja sanoa, että siitä huolimatta lääkäri S on heinäkuussa konsultoinut Kättärin sisätautilääkäriä joka on määrännyt näin ja hän voisi halutessaan kysyä tätä asiaa lääkäri S:ltä. Vastaus oli, että ei voi, koska S:llä on tällä hetkellä potilas. Sen sijaan lääkäri tarttui puhelimeen ja soitti Kättärille, josta ei kuitenkaan tuolla hetkellä pystytty vastaamaan hänen puheluunsa. Yritin vielä kerran kertoa, että minulla on ollut monimutkainen historia kilpirauhasen toimintahäiriöiden kanssa ja että lääkeannosten kanssa ei ole oikein koskaan ollut pitempää tasapainoista kautta. Ja että vointini ollut parempi kun arvoni ovat olleet raja-arvojen matalammassa, ei korkeammassa päässä, ja nyt joka kerralla mitattaessa arvoni ovat olleet siellä korkeammassa päässä ja lääkitystä onjoka kerralla lisätty. Hän naurahti ja kertoi että hänelläkin on viime talvena todettu lievä kilpirauhasen vajaatoiminta mutta hän on päättänyt sinnitellä ilman lääkkeitä joten hän kyllä tietää, millaiset oireet taudilla on.
En voinut jälleen muuta kuin ehdottaa hän kääntyisi lääkäri S:n ja Kätilöopiston konsultoivan lääkärin puoleen ja varmistaisi menettelyohjeet. Tässä vaiheessa lääkäri hermostui siitä, että vastaanottoajasta oli jo yli puolet mennyt ja kaikki perustutkimus oli vielä tekemättä. Ne tehtiin ja kas kummaa, verenpaineeni oli koholla ja vatsalihakseni kumman tiukkoja.
Jälleen istuimme nokakkain tuoleissa ja hän alkaa kirjoittamaan muistiinpanoja terveyskeskuksen potilasohjelmaan. Sen nähdessäni pyysin että hän katsoisi mitä lääkäri S on heinäkuussa kirjoittanut. Kun löydämme kohdan, siellä lukee selvästi juuri samat sanat kuin mitä olin yrittänyt lääkärille sanoa. Silloin yksinkertaisesti puuskahdin: Jos vain olisit uskonut, että puhun sinulle aivan totta, meidän ei olisi tarvinnut kinastella tästä ja olisimme jo selvittäneetkin tämän asian. Lääkäri sanoi, ettei hän tiennyt että olen puhunut lääkäri S:n kanssa jo heinäkuussa ja kertoi lukeneensa vain elokuun merkinnät. Sanoin puhuneeni koko ajan heinäkuusta, joten jos hän olisi kuunnellut, asia olisi ollut selvä. Lisäsin vielä että nytkin vielä sinä koko ajan keskeytät kertomukseni!
Olimme kummatkin ihan hiiltyneitä, ja sanoin että minulla on todella paha mieli siitä että et ole koko aikana uskonut, että puhun totta ja välittänyt tutustua tilanteeseeni minun kertomanani. Että luet vain kirjastasi etkä kuuntele potilasta. Lääkäri taas sanoi että hän voi pyytää anteeksi, ettei huomannut tutkia tietojani heinäkuulta alkaen ja lisäsi että samoin minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen vienyt näin kauan muiden potilaiden aikaa (olimme istuneet jo 40 minuuttia, enkä vieläkään tiedä, minkä mittainen vastaanottoaika edes on). Siihen taas hiillyin ja lisäsin, että ensinnäkin vastaanotto oli jo 10 minuuttia myöhässä tänne tullessani ja toiseksi, jos olisit kuunnellut minua, olisimme selvinneet puolessa tästä ajasta.
Sitten lääkäri kysyi, että miksi edes halusin hänen vastaanotolleen kun kerran olin ollut tyytyväinen lääkäri S:n kanssa alkaneeseen yhteistyöhön. No kerroin niin kuin asia oli: olisin toki halunnut jatkaa samalla lääkärillä, mutta kun terveydenhoitajan sijaisen mielestä hänellä oli jo sille ainoalle työpäivälleenkin liikaa potilaita. Tämä taas ei lääkäri V:n mielestä pidä paikkaansa, sillä S on ihan kokopäivätyössä kuten hänkin. Yhteistuumin sovimme, että jatkan S:n potilaana sitten seuraavilla kerroilla. Tämä oli varmaan ainoa asia josta olimme samaa mieltä.
Lopuksi lähtiessäni yritin keventää tunnelmaa sanomalla, että tärkeintähän on että lapsella oli tutkimuksen perusteella kaikki hyvin. Siihen lääkäri tuli vielä ihan ovelle lähelleni seisomaan ja sanoi, että koita olla ottamatta tällaisia asioita kovin sydämellesi ja lapsi tarvitsee nyt iloista ja onnellista äitiä. En sanonut mitään ja käännyin pois.
Ulkona alkoi itku. On kurjaa olla tiukka ja vaikea ja hankala, mutta tässä tilanteessa vain yhdistyivät kaikki ne asiat, jotka ylipäätänsä saavat minut muulloinkin takajaloilleni ja vielä tietenkin huoli siitä, että tämän lapsen puolia ei kukaan muu voi tässä vaiheessa pitää kuin minä itse. Että jos en saa tarvittavaa seurantaa kilpirauhasen toiminnan varalle, lapselle voi vaikka kehittyä ikäviäkin häiriöitä koko elämän ajaksi kannettavaksi ja hoidettavaksi. Että nyt, tässä ja nyt, on oltava tarkkana.
Poljin pyörällä työpaikkaa kohti ja tilitin asiaa puhelimessa ystävälleni. Puolivälissä matkaa päätin, että nyt on vain lakattava itkemästä. Yritin muistella sydänääniä ja miettiä, miten kuvailisin niitä miehelleni. Mitä ne muistuttivatkaan? Ehkä höyryveturia? Tuskin olin tuon ajatuksen saanut muotoiltua, kun huomioni kiinnittyi mustaan savuun joka tuprutti jostakin edestäpäin, pyörätien vieressä kulkevan rautatien suunnasta. 10 sekuntia myöhemmin sieltä tuli höyryveturi. Nauratti ja itketti yhtäaikaa.
Eilen oli sitten se niskapoimu-ultra. Edellinen ultra oli vain kolmisen viikkoa sitten, mutta jopa oli tapahtunut sen jälkeen. Nyt Pöpöllä oli ihan vauvan elkeet: siellä se nukkui, potki, nikotteli… kuvassa näkyi kaikki, sormet ja varpaatkin. Oikeastaan se oli aika ihmeellinen, rauhallinen, onnellinen hetki. Hieman hämärässä tutkimushuoneessa tiirailimme kätilön kanssa katonrajan monitoriin, jossa uusi elämä oli esittelyssä sitä itse tajuamattaan.
Pöpöllä oli kaikki hyvin. Niskapoimu oli normaalisti turvonnut, eli ei tarvetta lähteä jatkotutkimuksiin. Hyvä uutinen, vaikka eihän se vielä tervettä lasta takaa sillä monet kehitysongelmat jäävät sikiövaiheessa toteamatta. Mutta en aio ryhtyä pelkäämään, muutenhan sitä saisi pelätä aina siihen asti kun omaa elämää riittää. Aina kuin voi tulla jokin vaiva tai onnettomuus tai tauti tai ….
No sitten kotona ultran jälkeen mies nosti kissan pöydälle: Milloin tästä kerrotaan avoimesti? Oma selkäytimestä tuleva reaktioni olisi: jouluna. No, tietenkin kerromme jo sitä ennen, mutta milloin? Muutama ystävämme tietää jo, mutta vanhempamme,i sisaruksemme, sukulaisemme tai työnantajamme eivät vielä tiedä.
Haluaisin pitää tämän vielä pienen piirin tiedossa. Ultrassa selkeni, että en todellakaan vieläkään ymmärrä olevani raskaana. Katsellessani sitä katonrajaan heijastuvaa vauvankuvaa tajusin, että en ole vielä todellakaan sisäistänyt, että minussa, minulla, meillä on lapsi. Kuljen päivästä toiseen ja asiasta toiseen aivan samalla lailla kuin heinäkuun alussakin ennen tätä raskaustietoa. Koska olen suurimmaksi osaksi säästynyt pahoinvoinnilta, kivuilta ja hormonihuipuilta eikä mahakaan ole vielä kasvanut eivätkä vauvan liikkeet tunnu, elämä näyttää ja tuntuu aivan entisenlaiselta.
Joskus välillä aina muistutan itselleni, että asiat ovat muuttumassa. Tuntuisi kuitenkin todella vaikealta nyt kertoa avoimesti tästä muutoksesta ja alkaa vastaanottaa onnitteluja, uteluita, vointikyselyjä, sukupuolitiedusteluita tai sen semmoisia. Aivan kuin ne tulisivat väärään osoitteeseen. “Ei täällä odoteta vauvaa, teillä on väärää tietoa.”
Tänäänkin eräs kaveri soitti kesken työpäivän kännykkääni ja aloitti: “Mitäs mamma?”. Hyvä etten lyönyt luuria korvaan. Kerroin, että olen vielä töissä. Soittaja jatkoi: “Mites olet voinut?” Kerroin, että soitellaan myöhemmin, sillä joudun nyt jatkamaan töitä. Selitykset: A) En ollut mammavaihe päällä sitten yhtään B) En halua puhua näistä asioista työpaikalla.
Mutta kyllä sitten toisaalta on niitäkin tilanteita, joissa haluan pohtia tätä asiaa ääneen jonkun toisen kanssa: on ystäviä, joiden kanssa silloin tällöin juttelemme odotuksesta, on tämä blogi, jonne toivon lukijoiden kommentteja.
Mutta jotenkin juuri vielä nyt ehkä jonkun aikaa sittenkin tuntuu siltä, että haluan itse päättää, milloin tästä asiasta avaudun. Ja kenelle. Saanko, saanhan?
Lauantaina eräissä juhlissa tapasimme naapuriin viime viikolla syntyneen pikkutytön ensimmäistä kertaa. Näytti ihanan pienelle tuhisevalle käärölle, ei vielä tehnyt muuta kuin söi ja nukkui. Äiti ja isä näyttivät onnellisille ja hyvinvoiville, kahden tunnin syöttöväleistä huolimatta äitiä ei väsyttänyt ja koko perhe viihtyi juhlissa pikkutunneille.
Sunnuntaina, eräissä toisissa juhlissa, oli yhtä aikaa kanssamme vieraina useita lapsiperheitä. Yhdessä perheessä oli noin kolmevuotias pieni pojanviikari, joka näytti kiitävän pulasta toiseen. Kolmessa sekunnissa ehti tapahtua seuraavaa: 1. sekunti: pojalla oli sakset kädessä. Ne otettiin pois. 2. sekunti: poika tarttui koiraa kurkusta ja koira juoksi hätääntyneenä ovesta ulos. 3. sekunti: poika tämmäsi sormensa keittiön korkeimmalle työtasolle asetettuun täytekakkuun.
Kotiin palattuamme rojahdimme ihanaan hiljaisuuteen. Minua itketti: mitä jos tämä tasapainoinen ja rauhallinen elämämme on lasten myötä lopullisesti ohitse? Mitä jos elämästä tulee yhtä hullunmyllyä: kiukkua ja huutoa? Mitä jos emme ole koskaan enää onnellisia?
Mies lohdutti: kyllä kaikki menee lopulta hyvin.
Filed under: mietiskelyä
Eilen ajattelin, että nyt varmaan Pöpöllä on koko elämänsä parhaimmat oltavat: On mukavan pehmää, ruokaa tulee, seuraa riittää, saa nukkua kun nukuttaa, ei itketä mikään.
Karua on ajatella, että heti syntymästä asti elämään tulee uusi ulottuvuus: turvattomuus. Syntyneellä vauvalla ei ole enää koskaan niin lokoisaa kuin vielä kohdussa olevalla. Vaikka kuinka vanhemmat huolehtisivat, ehtii lapsi kokea nälkää, kylmää, yksinäisyyttä, turvattomuutta.
Elämässä täytyy vain pikkuhiljaa oppia sietämään vajavaisuutta ja puutteita.
Kolmekymppisenäkin on vielä opettelemista.
Filed under: neuvola
Tänään sain Kättäriltä jo jonkin aikaa odottamani kutsut seuraaviin “kuvauksiin” eli siis siihen viikon 13 niskapoimu-ultraan ja viikon 19 rakenneultraan. Annetut päivät ja kellonajat sopivat hyvin, mies hieman murisi ensimmäisestä ajasta, mutta eiköhän pääse kuitenkin paikalle.
Ajanvaraustietojen mukana tuli asiallisesti tietoa siitä, mitä ultraäänitutkimuksilla etsitään ja mitä sitten tehdään, jos jotakin poikkeavaa löydetään.
Välillä aina mietin, että mitä jos…
Viime äitienpäivänä Hesarissa oli iso haastattelu naisista, jotka olivat päätyneet keskeyttämään raskautensa odottamansa lapsen vaikeavammaisuuden takia. Artikkeli oli rankkaa luettavaa, itketti ja oksetti.
Tänään oli Hesarissa mielipidekirjoitus, jota en voi olla nostamatta tähän. Susanna Soikkeli, 3 kk:n ikäisen pojan äiti kirjoittaa:
” —Suurena ongelmana keskuksteluissa tuodaan esille se, että elämä muuttuu vauvan tulon myötä. Esimerkiksi osa äideistä kummastelee, että muutaman kuukauden ikäinen vauva ei nuku yksin omassa huoneessaan, ja pitkät yöunet ovat mennyttä tai valitellaan imetyksen hankaloittavan ystävien tapaamista ja terassireissuja.
Vaihtoehtoiset näkemykset lapsentahtisesta arjesta sylihoitoineen, pitkine imetyksineen ja perhepeteineen teilataan hyvinkin ankarasti, Vaaditaan siis, että vauvasta lähtien lapsen tulee kyetä olemaan mahdollisimman itsenäinen ja vähän vanhempiaan kuormittava.
—Tulisi jokaisen vanhemman sisäistää että lapsi tarvitsee yksinkertaisesti läheisyyttä, syliä ja vanhemman aikaa tunteakseen olonsa turvalliseksi.
Äidit peräänkuuluttavat oikeuttaan omaan aikaan, eli lapsen kanssa vietettyä aikaa ei mielletä palkitsevana. Elämää ei malteta rauhoittaa edes niiksi tärkeiksi kuukausiksi, kun vauva on pieni ja täysin riippuvainen äidistään.—
Juuri näin minäkin ajattelin aina siihen hetkeen asti kuin tein raskaustestin. Noin 2 minuuttia testituloksen valmistumisen jälkeen olin jo valmis heittämään siihen asti kantamani kasvatusperiaatteet romukoppaan, sillä aivan välittömästi raskauden tultua tietoisuuteeni tajusin, että en jaksa, osaa tai tule toimineeksi ajattelemallani tavalla. Olen siihen aivan liian heikkohermoinen, itsekäs, mukavuudenhaluinen eikä raskaus varmaan tule sentään muuttamaan luonnettani niin perusteellisesti. Tosin ystäväni ovat kärsivällisesti vakuuttaneet, että hormonit, äitiysloma, äidinrakkaus ja sisäinen kasvu voivat auttaa asiaa. Äitiys ja vanhemmuus ovat mahdollisuus tutustua uudelleen omaan minäänsä ja kasvaa ihmisenä, kertoo ystäväni, 2 kk:n ikäisen vauvan äiti. Kuulostaa todella pelottavalle.
Toisaalta, etenkin pari lausetta Soikkelin kirjoituksessa ovat todella minulle koskettavia:
“Tulisi jokaisen vanhemman sisäistää että lapsi tarvitsee yksinkertaisesti läheisyyttä, syliä ja vanhemman aikaa tunteakseen olonsa turvalliseksi.
ja
Elämää ei malteta rauhoittaa edes niiksi tärkeiksi kuukausiksi, kun vauva on pieni ja täysin riippuvainen äidistään.“
Näitä lauseita kun makustelen, niin ehkä saan sen lastaan suojelevan emon vielä kutsutuksi esiin.
Filed under: unia
Viime yönä näin ällöttävää unta.
Unessa olin lapsenvahtina kahdelle noin 5-vuotiaalle pojalle. (En tiedä, keitä nämä unessa olleet lapset olivat, eivät omiani, jonkun tutun kenties. Eivät kuitenkaan minulle oikeassa elämässä tuttuja lapsia.) Illan tullen yritin saada heitä nukahtamaan ja pötköttelimme kaikki isossa parisängyssä unta odottaen. Yhtäkkiä toinen lapsista kierähti istumaan rintakehäni päälle ja alkoi kuristamaan minua. Hän sai vielä juntattua jalkansa käsivarteni päälle ja sain tehdä todella töitä että pystyin taistelemaan käteni vapaaksi ja irroittamaan hänen otteensa. Hänestä vapauduttuani toinen pojista teki aivan samoin. Muistan vain ajatelleeni että en saa antaa molempien käsieni joutua poikien otteen vangiksi, sillä silloin en voisi puolustautua.
Heräsin kesken kamppailuani.
Päivällä ajattelin tuota unta, ja muistin erään toisen, jo useita vuosia sitten näkemäni aivan toisenlaisen unen. Tuohon aikaan olin paljonkin pohdiskellut omaa lapsuuttani ja mahdollista omien lasten saamista. Unessa tulin kotiin, jossa noin neljävuotiaan kokoinen pieni rimppakinttuinen, pitkätukkainen tyttö juoksi syliini ja kietoi laihat pitkät käsivartensa kaulaani ja halasi lujasti. En nähnyt tytön kasvoja, mutta hänen täytyi olla oma lapseni. Lapsen halaus tuntui äärettömän hyvälle koko seuraavan päivän ajan. Oli kuin olisin saanut rohkaisun syntymistään odottavalta sukupolvelta.
Auts, viime päivinä vatsaa on väännellyt ilkeästi, lähinnä sieltä alavatsan puolelta, välillä jopa selästä. Tämä on erilaista kuin ne aikaisemmin olleet menkkamaiset nipistelykivut, jotenkin kipu on suuremmalla alueella ja tuntuu pitempään. Ensimmäisen kerran kipu yllätti toissailtana juuri kun olin suuntaamassa nukkumaan. Köllöttelin sitten sängyllä kippurassa ja yritin samalla torjua huolestuneita ajatuksiani ja saada unen päästä kiinni. Arvaahan siitä, että sitten lopulta näin unta keskenmenosta.
No, kivut tulevat ja menevät eikä mitään vuotoja ole ollut, joten kyse lienee tyypillisistä kohdun kasvuun liittyvistä kivuista tai sisäelimien siirtymisiin liittyvistä kivuista…. Näin vahvistettiin sekä ystävien että neuvolantädin taholta. Eli rauha maassa.
Samalla tajusin, että en haluaisi kuitenkaan menettää tätä lasta. Tämä raskausajatus on vaatinut niin paljon henkistä työtä, että jos menettäisin, ehkä en uskailtaisi yrittää uudelleen pitkään aikaan!
Filed under: hämmennystä
No, nyt kun Pöpölle on saatu ikä ja lempinimi, niin koko odotus alkaa jotenkin konkreettistua. Olen jo varovaisesti selannut jokin aika sitten ostamaani Odotus-lehteä sekä niitä neuvolasta saatuja muita kirjasia.
Mutta silti tulee aika usein hetkiä, jolloin en todellakaan halua ajatella koko asiaa tai vielä vähemmän tulla muistutetuksi siitä. Usein sattuu niin, että joko mies sattuu laittamaan herkän tekstiviestin “äidille” tai kaveri kyselee, että miten mamma jaksaa tai joko on tyttö- tai poikaolo, vaikka juuri silloin olisi kaikkein eniten vain vanha tuttu minä -olo. Identiteettini on edelleen lähinnä working woman, eikä minkään äidin.
Ärgh! Kysykää, mitä minulle kuuluu, valitsen itse, missä roolissa vastaan.
Joo, nyt on vielä vähän tällainen jakomielinen olo, mutta ehkä nää identiteetit sopivat joskus samaan päähän.
Kävimme tänään varhaisraskauden ultrassa, johon olin saanut lähetteen raskauden keston määrittämistä varten.
Aamulla ennen lähtöä mies kysyi, että jännittääkö. Kuulostelin ja tulin siihen tulokseen että ei jännitä, jotenkin enemmän on sellainen olo kuin olisi hämillään – hämillään siitä että no, tämmöiseenkin tilanteeseen sitten mennään.
Kättärin pihassa mies hamusi vielä kättäni ja puheli pehmeällä äänellä. Itse olin saada hepulin ja taisin jo tokaistakin että kaikki piippailu saa nyt riittää. Tärkeintä olisi nyt vain saada tämäkin homma tehtyä ja palattua taas tavalliseen päiväjärjestykseen.
No, siellähän se Pöpö meille sitten poseerasi. Mies tökki minua ultrauksen ajan kylkeen ja oli varmasti paljon liikuttuneempi kuin minä. Ehkä tämä oli hänelle se ensimmäinen kerta, kun asia jotenkin todentui uudella intensiolla.
Kävimme vielä yhdessä kahvilla ja juttelimme, että ehkä on parasta että kumpikin meistä saa tuntea omat tunteensa siinä järjestyksessä kuin ne tulevat: hän saa olla herkistynyt ja minä saan olla karski-kalle, jos se tarpeelliselta tuntuu.
Taas tuntui hyvälle palata töihin ja “paeta” arkielämään, tosin, ehkä vähän tavallista enemmän virnuillen, salaisuutta kantaen. Ja välillä aina mukaan saamaani kuvaa tuijotellen ja miettien, että jaahas, tuollainen kaveri on sitten muuttamssa meille. Ja muuttamassa meidät.
Niin, Pöpön iäksi määrittyi 9 viikkoa ja 3 päivää, laskettu aika on 5.3. Alkunsa sai siis kesäkuun puolivälin tienoilla. Joo-o, muistan yhden kesäisen illan jolloin kävimme uimassa ja moottoripyöräajelulla ja oli erityistä romantiikkaa ilmassa…
