Filed under: vointia
Työt alkavat taas huomenna. Tämä viimeisin viikko on ollut yhtä matalalentoa: paljon vieraita, paljon tekemistä, hätäisiä yrityksiä tehdä vielä kesäasioita ennenkuin pitkät päivät toimistossa alkavat.
Oma vointi on ollut melkoisen hyvä, tosin syömisen kanssa on oltava tarkka. Aamut alkavat kuvotuksella, vaikka Yrjö-setää ei olekaan näkynyt sitten sen yhden kerran. Suuhunpantavia saan miettiä todella tarkkaan. Juuri mitään ruokaa ei tee mieli, lähinnä on vain tarve saada jotakin kevyttä, raikasta ja virkistävää. Erilaiset pirtelöt ja marjat ovat olleet herkkujani. Monesti, kun luulen olevani nälkäinen, saan ruoasta täysin kylläkseni jo parin – kolmen lusikallisen jälkeen. Tuntuu kuin vatsa olisi kutistunut neljännekseen normaalista!
Tämä viime päivien meneminen ja tuleminen näyttää vaativan tänään täydellistä pysähtymistä. Sammuin kuin saunalyhty eilen illalla jo klo 21 aikoihin ja vaivoin jaksoin nousta ylös 14 tunnin yöunien jälkeen. Pari tuntia toikkaroituani kävin vielä tunnin päiväunilla. Nyt lienen valmis tähän viimeiseen lomapäivään…
Hieman hirvittää, miten fyysisesti jaksan paneutua työhöni, edessä kun olisi aika kiireinen kausi toimistolla. En haluaisi vielä kertoa pomolle raskaudestani, mutta jos olemukseni alkaa olla nuupahtaneempi päivä toisensa jälkeen, taitaa olla parempi selittää kuin jättää arvailujen varaan. Yksi työkavereistani on hyvä ystäväni, ja hän tietää odotuksestani, joten joku kuuleva korva on toimistollakin.
Nyt ne hormonit ovat hypänneet minusta mieheeni. Olen jo useampana päivänä huomannut hänen katseensa valahtavan välillä lammasmaiseksi, äänen pehmeneväne ja liikuttuneisuuden valtaavan koko kaverin. Tänään päivällä hän sanoi: “Anna minun katsella silmiäsi. Ne ovat kauniit.” Ja sitten hän pyyhki kyyneleitään.
10-vuotinen suhteemme saa uusia romanttisia piirteitä Pöpön myötä. Ei paha.
Sillä on nyt työnimi. Se on Pöpö! Ja toisin vuoroin Ötökkä. Ja oli sillä jokin muukin nimi eilen illalla, mutta olen sen valitettavasti unohtanut.
No, nämä lempinimet eivät nyt vielä ole siitä ruusuisimmasta päästä. Mutta ehkäpä tämä nimeäminen kuitenkin kertoo, että suhde vatsan asukkiin on hiljalleen kasvamassa. Voihan se nimi vielä siitä herkistyä…
Muistan erään tuttavaperheen, jotka alkuraskautensa aikana tavatessamme kutsuivat lastansa aika ronskilla työnimellä, joka oli suunnilleen sama kuin “Lättänä-Paavo”. Meni monta kuukautta kunnes tapasimme seuraavan kerran, ja kysyimme huolettomasti Lättänä-Paavon kuulumisia. Hyvin loukkaantuneina he vastasivat: “Emme käytä lapsestamme enää sitä nimeä”.
Nähtävästi raskaus oli tehnyt tehtävänsä ja äidilliset ja isälliset tunteet olivat heränneet.
Olen kertonut raskausuutisesta parhaimmille ystävilleni, lisäksi asiasta tuli kerrottua parille vähän etäisemmällekin kaverille, sillä he näkivät raskauspahoinvointini ja olisivat olleet siitä ymmällään, ellen olisi voinut selittää, mistä paha oloni johtui.
Sen suuremmille joukoille ei ole vielä tarkoitus uutista kertoa. Ehkä lapsi jotenkin konkretisoituu ensimmäisen ultran jälkeen elokuussa ja kertomisesta tulee sitten luontevaa.
Tuntuu että en ole vielä saanut ajatuksiani niin paljolti kokoon että osaisin muuttua muidenkin silmissä odottavaksi äidiksi. Haluan vielä olla ennenkaikkea minä!
Olemme lähdössä tänään anoppilan mökille muutamaksi päiväksi. Tiedän, että tulevat isovanhemmat ratkeaisivat riemusta kuullessaan odotuksestamme. Mutta pantataan uutista vielä syksyyn.
Tämä päivä on mennyt edellisiin verrattuna tummissa vesissä. Tuntuu että lapseen ja lapsen saamiseen kohdistuvat ajatukseni ovat taas tänään sieltä synkemmästä päästä:
“En halua mitään kimeä-äänistä kuukasvoista rokonarpista vinkujaa! Miten tässä jaksaa yöt valvoa ja päivätkin, kun ei nytkään kahdeksan tunnin yöunet tahdo riittää! En halua että koko meidän elämä muuttuu!”
Huomaan, että tuntemukseni kertovat, että ajattelen lapsia lähinnä valtavana riesana ja vaivana. Sillä laillahan omassa lapsuudenkodissani elettiin.
Luulin tehneeni tarpeeksi pesäeroa omiin vanhempiini ja käyneeni lapsuuteni kirjavia kokemuksia sen verran läpi, että tuohon ajatukseen en ensimmäisenä kompastuisi. Niinpä niin.
Häpeän itsekkyyttäni ja sitä, että ajattelen näin tylysti pienestä puolustuskyvyttömästä lapsesta, jota pitäisi kaiken järjen mukaan suojella eikä syyttää sellaisista asioista, jotka eivät ole hänen vastuullaan.
Mies huokailee: “Kuinka monta sulla on niitä hormoneja vielä jäljellä?”
Ystävätär, kolmen lapsen äiti, tuli kylään, jaksoi kuunnella eikä kauhistellut. Ja sanoi: “Kaikkia tunteita saa tuntea, eikä niitä tarvitse jälkikäteen hävetä. Kun tunne tulee, sen saa tuntea. Ja joskus sitten myöhemmin voi huomata, ettei enää tunnekaan niin. Tunteista voi päästää irti.”
Aamulla heräsin ajatukseen: Kukaan muu ei suojele tällä hetkellä tätä lasta kuin minä. Siis että se, mitä syön, miten syön, miten liikun ja jaksan, se kaikki vaikuttaa lapsen kehitykseen ja kasvuun.
Päivällä soitti neuvolalääkäri kertoen alkuviikosta otettujen kilpirauhaskokeiden tuloksia ja antaen ohjeita vajaatoimintaan määrätyn lääkkeeni annostuksesta raskauden aikana. Toinen seurattavasti arvoista oli raskauden aikana kymmenkertaistunut siihen nähden, mitä se oli ollut toukokuussa otetussa verikokeessa. Siitä huolimatta lääkäri aluksi käski jatkaa nykyisellä annostuksellani raskausviikolla 20 asti.
Ihmettelin verikokeiden tulosten jyrkkää kasvua hieman ääneen, ja sitten lääkäri meinasi että nostetaan annostusta yhdellä annoksella viikossa. Tähän sitten kummastelin, että enpä ole koskaan joutunut nostamaan annostusta noin jyrkästi, tavallisesti sitä on hiottu neljännes- tai puolikasannoksissa. Tämän jälkeen lääkäri päätti ottaa yhteyttä Kätilöopiston sisätautilääkäriin ja palata annostukseen myöhemmin.
Uusi soitto kertoi, että annostusta lisätään puolikkaalla annoksella viikossa ja koko alkuraskauden ajan viikolle 20 asti kilpirauhasarvojani kontrolloidaan kolmen viikon välein otettavilla verikokeilla.
Huh, onneksi lääkäri tajusi oman tietämättömyytensä ja otti yhteyttä erikoislääkäriin! Hänen itse ensimmäiseksi antamansa ohjeet ja nämä lopuksi erikoislääkäriltä konsultoidut ohjeet olivat siis aivan päinvastaisia: ensin hän itse meinasi, että vajaatoimintaani ei tarvitse lisälääkitä ja asiaan palataan vasta raskauden puolivälissä. Nyt vajaatoimintaani lisälääkitään erityisen tarkasti raskauden puoliväliin asti, jonka jälkeen lääkitystä ei yleensä tarvitse enää kasvattaa.
Tänä aamuna tapahtunutta:
Mies herää ja pukeutuu, kolistelee keittiössä. Yritän nousta perässä, mutta muutaman askeleen jälkeen vatsassa kiertää ja palaan kiireesti sänkyyn. Huhuilen siipalle: “Tulisitko vielä tänne ylös, on yks asia”. Katselen varovasti sängyn laidalle ilmestynyttä miestä: “Sun pitäis nyt tuoda mulle hedelmä ja mehulasillinen, noissa kirjoissa sanotaan niin”. Tarjoilija ei tiedä uskoako korviaan. “Joo-o, ne helpottaa tähän kun syö ne ennen ylösnousua”. Hetken kuluttua tilaus tuodaan yöpöydälle.
Puolen tunnin päästä hoipun tukevammalle aamiaiselle ja lapan lautaselleni kaurapuuroa, jota en ole syönyt oma-aloitteisesti viimeksi kuin kouluaikoina. Ajattelen, että se rauhottaisi vatsaani.
Aamiaisen jälkeen menen makuuhuoneeseen. Sen tunkkaisuus saa sekunnissa vatsan kiertämään. Ikkunaa aukaistessani yrjö hulahtaa suuhuni. Vauhdilla vessaan.
—
Kerroin tänään raskaudestani eräälle ystävälleni. Hän oli vilpittömän iloinen ja suorastaan tirskui onnenhuumaa: jippii, nyt teillekin tulee vauva. Tunsin olevani oikea ilonpilaaja kertoessani, ettei asia ole pelkästään iloinen, että oikeastaan en ole iloinnut tästä asiasta vielä kovastikaan, että oikeastaan tämä hirvittävästi mietityttää, että oikeastaan tämä tuntuu kauhean peruuttamattomalle ja vaativalle ja …
Mutta puhelun jälkeen jäi hyvä olo. Olen astumassa uuteen elämänvaiheeseen, joka on haastava mutta kiinnostava. Ja niin moni muu on jakamassa tilannetta kanssani.
Viikko henkistä raskautta takana. Taidan olla selviämässä ensijärkytyksestä, sillä pari kertaa mielessäni olen jo jonkin aikaa salaa iloinnut tästä raskaudesta… illallakin sängyssä selailin neuvolasta saatuja kirjasia niin pitkään että mies vaatimalla vaati jo sammuttamaan valot…
Useimmat ystäväni ovat saaneet esikoisensa jo vuosia sitten. Joillakin on jo kolmaskin lapsi. Kaikilta olen kysellyt, että mikä on motivoinut lapsien “hankkimiseen”, siis millaisin ajatuksin lapsien on päätetty antaa tulla juuri silloin ja juuri siihen perhe-/elämänvaiheeseen. Miksi lapsia, miksi juuri nyt? Mihin omaan/maailman tarpeeseen lapset vastaavat?
Moni hämmentyi kysymyksestä, useimmat eivät olleet edes pohtineet asiaa. Miksi ei, oli monen vastaus.
Itse ajattelen, että olemme mieheni kanssa tulleet parisuhteessamme sellaiseen vaiheeseen (takana 10 vuotta yhteiseloa), että on aika ikään kuin edetä askelta syvemmälle, siis perheellisyyteen.
Monet syyt hankkia lapsia (tai olla hankkimatta) taitavat olla varsin itsekkäitä, kuten tämä meidänkin syymme.
Lukija, mitä itse ajattelet? Miksi lapsia? Miksi ei?
Näin tosi kummaa unta.
Oli syksyinen, pimeä ja märkä iltayö ja menin käymään mummulassa. Mummulaan johtavan tien varrella oleva metsikkö oli hakattu ja talo näkyi orvon paljaasti, suorastaan rumasti tienristeykseen saakka. Päästyäni sisälle huomasin, että huoneissa ei ollut enää niille tavallista kalustusta, vaan suurin osa esineistä oli poissa. Mummu makasi hohtavassa jokseensakin läpinäkyvässä ruumisarkussa, ja äitini oli paikalla jollakin tavalla “valvomassa” anoppinsa ruumista ja aikoi jäädä taloon koko yöksi. Tunnelma ei ollut karmiva, vaan olin ennemminkin hämmentynyt ja yllättynyt tilanteesta, johon itselleni yllättäen kävelin sisään.
Uni on seurannut mielessäni koko päivän. Mummuni, isän äitini, oli minulle kovin läheinen, sillä ollessani aivan pieni hän asui meillä ja toimi hoitajanani vanhempien ollessa töissä. Myöhemmin hän sitten muutti omaan kotiinsa, tuohon unessa nähtyyn mummulaan. Hän kuoli jo lähes kymmenen vuotta sitten.
Unessa kai oli sitten esillä itselleni tärkeiden suvun naisten ja äitien ketju. Ja sinne ruumiinvalvojaisiin tulin minä, yllättyneenä ja hämmentyneenä. Niin kuin tähän raskauteenikin.
Kummipojan perheen kaksiöinen vierailu on ohi. Suloinen rauha palasi maailmaamme. Olimme mieheni kanssa molemmat täysin uupuneita saatettuamme vieraamme autoonsa. Päiväunethan siinä piti heti ottaa. On se kumma, että kaksi alle neljävuotiasta vie neljän aikuisen täyden huomion!
Koko vierailun ajan olen miettinyt tuota antaumusta, jolla kaikki lähipiirini äidit omistautuvat lapsilleen. En osaa kuvitella tulevani sellaiseksi! Mistä saa kykyä laittaa omat tarpeensa moneksi vuodeksi sivummalle? Miten äitiyden vaatimat uhraukset osaisi hyväksyä tulematta katkeraksi? Miten jaksaa lapsen oikkuja ja tarpeita?
Hyvä ystäväni, joka taannoin odotti esikoistaan, soitti loppuraskautensa lauantaiaamuna ja ihmetteli ääneen: “Ajattele, tämä on viimeinen Kuukausiliite, jonka saan lukea keskeytyksettä sängyssä alusta loppuun.”
Olen kai malliesimerkki sellaisesta kolmikymppisestä, joista aina välillä lehtijutuissa puhutaan: itsekkäästä oman elämänsä valtiaasta, joka haluaa olla riippumaton muista ja “toteuttaa itseään”.
Onneksi tässä on seitsemän ja puoli kuukautta aikaa jalostaa luonnetta.
